Entinen Miss Suomi Viivi Altonen on kertonut julkisesti joutuneensa seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Henkilökohtaisella videollaan hän avaa kokemustaan, joka on jättänyt jälkensä vielä vuosien jälkeen. Samalla hän ottaa voimakkaasti kantaa seksuaalirikosten uhreihin kohdistuvaan syyllistämiseen ja vähättelyyn.
Viivi Altonen on julkaissut sosiaalisessa mediassa poikkeuksellisen henkilökohtaisen videon, jonka tekeminen ei ollut hänelle helppoa. Entinen kauneuskuningatar kertoo omasta kokemuksestaan seksuaalisesta väkivallasta ja siitä, miksi uhri ei välttämättä pysty puolustautumaan tai pakenemaan uhkaavasta tilanteesta.
Altonen päätti puhua aiheesta seurattuaan keskustelua, joka on noussut esiin Mira Luodin tapauksen yhteydessä. Erityisesti häntä ovat järkyttäneet kommentit, joissa on kyseenalaistettu, miksei seksuaalirikoksen uhri ole taistellut vastaan.
Luodin tapaus liittyy vuoden 2016 Julkkisselviytyjät-ohjelman kuvauksiin. Vapaaottelija Makwan Amirkhania syytetään Luodin pakottamisesta seksuaaliseen tekoon. Asia on tullut Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden käsiteltäväksi.
Altonen haluaa omalla kertomuksellaan muistuttaa, ettei ihmisen käyttäytymistä uhkaavassa tilanteessa voi arvioida yksinkertaisesti sen perusteella, miten ulkopuolinen kuvittelee itse toimivansa.
”Taistele, pakene tai jähmety”
Videollaan Altonen käsittelee ihmisen automaattisia selviytymisreaktioita. Hän muistuttaa, että uhkaavassa tilanteessa ihminen voi taistella tai paeta, mutta myös jähmettyä täysin.
Jähmettyminen ei hänen mukaansa tarkoita sitä, että ihminen hyväksyisi tapahtuvan tai ettei hän kokisi tilannetta uhkaavana. Se voi olla kehon ja mielen tapa reagoida tilanteeseen, jossa ihminen kokee olevansa vaarassa.
– Meillä on sellainen reaktio kuin taistele, pakene, jähmety. Siihen kuuluu myös jähmety, Altonen selittää videollaan.
Hän kuvailee, että jähmettyminen voi tuntua ainoalta mahdolliselta selviytymiskeinolta.
Tällä Altonen pyrkii vastaamaan niille, jotka ovat ihmetelleet, miksi seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutunut ihminen ei ole puolustautunut odotetulla tavalla.
Hän korostaa, ettei ulkopuolinen voi tietää, millaisessa sokissa tai pelossa toinen ihminen on tapahtumahetkellä ollut.
Oman kokemuksen kertominen tuntuu edelleen vaikealta
Videon yhteydessä julkaisemassaan kirjoituksessa Altonen myöntää epäröineensä oman tarinansa jakamista.
Hän ei ollut varma, olisiko videosta muille hyötyä, mutta päätti lopulta puhua, koska halusi puuttua uhreja vähättelevään keskusteluun.
Altonen arvostelee ihmisiä, jotka kommentoivat seksuaalisen väkivallan kokemuksia tavalla, joka lisää uhrin häpeää. Hänen mielestään tällaiset kommentit kertovat kyvyttömyydestä asettua toisen ihmisen asemaan.
Hän pitää erityisen järkyttävänä sitä, että osa ihmisistä pyrkii puolustelemaan seksuaalisesti loukkaavaa käyttäytymistä tai kyseenalaistamaan kokemuksistaan kertovien ihmisten toimintaa.
Altonen kertoo, että myös hänellä on oma kipeä tarinansa, kuten hänen mukaansa aivan liian monella muullakin.
Hän toivoo kokemuksensa jakamisen auttavan edes yhtä ihmistä ymmärtämään, ettei seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneen tarvitse hävetä tapahtunutta.
Samalla hän pohtii, miksi oman kokemuksen kertominen herättää hänessä häpeää vielä kymmenen vuoden jälkeen.
”Häpeän on vaihdettava puolta”
Altonen kertoo Mira Luodin sanojen tehneen häneen voimakkaan vaikutuksen. Erityisesti ajatus siitä, että häpeän pitäisi kuulua väkivallan tekijälle eikä uhrille, tuntui hänestä merkitykselliseltä.
– Häpeän on vaihdettava puolta, hän kirjoittaa.
View this post on Instagram
Altonen haluaa avata, miksi hän ei omassa kokemuksessaan aluksi taistellut vastaan tai paennut ja miksi hän myöhemmin yritti toimia toisin.
Hän korostaa, ettei ole kenellekään velkaa selitystä omasta käyttäytymisestään. Hän kertoo asiasta siksi, että muut voisivat ymmärtää paremmin, miksi ihminen ei aina toimi tavalla, joka ulkopuolisen silmissä näyttäisi loogiselta.
Sokki voi vaikuttaa voimakkaasti siihen, miten ihminen kykenee reagoimaan. Myös kokemuksesta puhuminen voi viedä vuosia.
Altonen muistuttaa kuitenkin, että jokaisen kokemus on yksilöllinen. Hän voi kertoa vain omista tunteistaan eikä väitä tietävänsä, miten muut vastaavassa tilanteessa ovat kokeneet tapahtumat.
Uhrin ei pitäisi joutua puolustelemaan itseään
Altonen nostaa kirjoituksessaan esiin myös sen, kuinka usein seksuaalista väkivaltaa kokeneilta ihmisiltä vaaditaan selityksiä heidän toiminnastaan.
Miksi et lähtenyt pois? Miksi et puolustautunut? Miksi kerroit vasta myöhemmin?
Altonen pitää tällaisia kysymyksiä vääränä lähtökohtana keskustelulle.
Hänen mukaansa huomion pitäisi olla siinä, miksi ihminen ylipäätään joutuu tilanteeseen, jossa hänen rajojaan rikotaan, ja mitä yhteiskunnassa voitaisiin tehdä seksuaalisen väkivallan ehkäisemiseksi.
Hän painottaa, ettei kokemuksen vakavuutta voi mitata ulkopuolisen arvioiden perusteella. Seksuaalinen väkivalta ja häirintä voivat ilmetä monella tavalla, ja niiden seuraukset voivat olla pitkäkestoisia.
– Se voi tuntua häpäisevältä ja jättää jäljen, vaikka joku toinen vähättelisi sitä, Altonen kirjoittaa.
Hänen viestinsä on selvä: kenenkään ei pitäisi joutua häpeämään sitä, että toinen ihminen on rikkonut hänen rajojaan.
Altonen muistuttaa myös niistä, jotka eivät voi enää kertoa tarinaansa
Kirjoituksensa loppupuolella Altonen nostaa esiin seksuaalisen väkivallan vakavimmat seuraukset.
Hän muistuttaa, etteivät kaikki väkivaltaa kokeneet ihmiset ole enää elossa kertomassa kokemuksistaan. Hänen mukaansa tällaisia kohtaloita on aivan liikaa.
Altonen pitää erityisen vahingollisena sitä, jos väkivallan kokemuksista kertovia ihmisiä ei uskota tai heidän kokemuksiaan vähätellään.
Hän katsoo, että vähättely ja vaikeneminen ovat osa ongelmaa, sillä ne voivat vaikeuttaa kokemuksista puhumista ja ylläpitää ilmapiiriä, jossa uhrit pelkäävät tulla kuulluiksi.
Julkaisunsa lopussa Altonen esittää voimakkaan kannanoton seksuaalista väkivaltaa vastaan.
– Jos et sä ole tätä vastaan, sä olet sen puolella.
Henkilökohtaisella avautumisellaan Altonen haluaa ennen kaikkea rohkaista muita seksuaalista väkivaltaa kokeneita ihmisiä ja muistuttaa, ettei vastuu tapahtuneesta kuulu sille, jonka rajoja on rikottu.
Hänen viestinsä keskiössä on ajatus siitä, ettei uhrin tarvitse todistella omaa kokemustaan tai hävetä selviytymisreaktioitaan. Sen sijaan tarvitaan ymmärrystä, tukea ja keskustelua siitä, miten seksuaalista väkivaltaa voidaan ehkäistä.
