Avioeroni jälkeen olin sisäisesti niin uupunut, että halusin vain kadota ja aloittaa kaiken alusta. Myin lähes kaiken omaisuuteni, jätin kotikaupunkini taakseni ja ostin vanhan talon rauhalliselta esikaupunkialueelta pohjoisessa.
Talo oli suuri, synkkä, narisevine lattioineen ja kylmine kellareineen – ja silti epäilyttävän edullinen. Välittäjä kertoi, että edelliset omistajat, vanhempi aviopari, olivat yhtäkkiä muuttaneet hoivakotiin ja jättäneet talon lähes täysin kalustettuna.
Ensimmäisten viikkojen aikana ajattelin löytäneeni juuri oikean paikan. Pian kuitenkin huomasin, että hiljaisuus tällaisessa talossa vaikutti minuun paljon voimakkaammin kuin mikään melu. Niinpä päätin hankkia koiran.
Eläinsuojeluyhdistyksestä ottamani koira ei lakannut kaivamasta kellarin betonilattiaa – ja kun lopulta murskasin lattian, jäin jäykkänä paikoilleni sen edessä, mitä sen alla oli piilotettuna.
Eläinsuojeluyhdistyksessä useimmat koirat haukkuivat, hyppivät ympäriinsä ja etsivät ihmiskontaktia. Mutta aivan rivin perällä istui kultainennoutaja ja katsoi minua vain rauhallisesti.
Yksi työntekijöistä selitti, että koira oli löydetty metsän reunalta – ilman kaulapantaa ja sirua. Kukaan ei tiennyt, mistä se oli tullut. Ihmiset eivät halunneet sitä, koska se käyttäytyi joskus oudosti ja saattoi tuijottaa pitkään liikkumattomana yhteen suuntaan. Jollain tavalla tiesin heti, että juuri hän kuului elämääni.
Näin Barneby tuli elämääni.
Aluksi kaikki sujui melkein liian hyvin. Hän oli rauhallinen, älykäs, lempeä – ja vaikutti ymmärtävän heti ensimmäisestä päivästä lähtien, milloin minulla oli erityisen vaikeaa.
Eräänä iltana istuimme olohuoneessa, kun Barneby yhtäkkiä muuttui tarkkaavaiseksi. Hän kohotti päänsä, katsoi kellariin vievää ovea ja alkoi hiljaa murista. Murina kuulosti raskaalta ja levottomuutta herättävältä. Sitten hän meni oven luo ja istahti suoraan sen eteen. Kutsuin häntä, tarjosin ruokaa, yritin houkutella leluilla – mutta hän ei liikahtanut. Hän vain istui paikallaan ja tuijotti ovea.
Aluksi ajattelin, että ehkä kellarissa oli rotanpesä tai jotain vastaavaa. Talo oli vanha – sellaista saattoi sattua. Mutta sinä yönä heräsin ääneen, joka sai kylmän väreen kulkemaan selkäpiissäni.
Kellarista kuului sitkeä raapimisen ääni, aivan kuin joku raapisi lattiaa kaikin voimin. Otin taskulampun ja menin alas. Barneby oli kellarin perimmäisessä nurkassa ja raapi kuin hulluna betonilattiaa. Hän teki sen sellaisella epätoivolla, kuin hän olisi halunnut päästä käsiksi johonkin lattian alla hinnalla millä hyvänsä.
Juoksin hänen luokseen ja vedin hänet väkisin takaisin. Vasta silloin huomasin, että hänen tassunsa olivat jo kipeät ja betonille oli jäänyt verijälkiä. Pahaa aavistusta alkoi hiipiä mieleeni. Seuraavana päivänä vein hänet eläinlääkärille. Lääkäri totesi, että koirat voivat käyttäytyä näin, jos ne ovat eläneet katuja pitkin, määräsi rauhoittavia ja neuvoi, etten enää päästäisi häntä kellariin.
Juuri niin teinkin. Lukitsin oven. Mutta siitä hetkestä lähtien kaikki vain paheni.
Joka yö, lähes samaan aikaan, Barneby heräsi, meni kellarin ovelle ja alkoi raapia sitä, vinkua ja paiskoa koko kroppansa vasten. Mikään ei auttanut – ei ääneni, ruoka eikä kävelylenkki. En enää juuri nukkunut. Pelkkä hänen kynsiensä ääni puulattialla sai minut värisemään sisältäpäin.
Eläinsuojeluyhdistyksestä ottamani koira ei lakannut kaivamasta kellarin betonilattiaa – ja kun lopulta murskasin lattian, jäin jäykkänä paikoilleni sen edessä, mitä sen alla oli piilotettuna.
Eräänä perjantai-iltana kuulin taas sen syvän murinan kellarin oven luota. Avasin lukon, ja Barneby ryntäsi heti alas.
Kun sytytin valon, hän oli jo jälleen samassa nurkassa ja raapi betonilattiaa sellaisella voimalla, kuin aika olisi ollut hänen puolellaan. Menin lähemmäs, kyykistyin hänen viereensä ja huomasin lopulta jotain, mikä oli aiemmin jäänyt huomaamatta.
Alue hänen tassujensa alla poikkesi muusta betonista. Siellä oli tuskin näkyvä, neliömäinen ääriviiva – ikään kuin kyseinen osa olisi joskus avattu ja myöhemmin taas suljettu.
Sisälläni kaikki kääntyi ylösalaisin. Otin esiin rautavasaran, palasin takaisin ja aloin hakata neliön keskelle. Muutaman iskun jälkeen betonissa ilmestyi halkeamia. Sitten se murtui. Uudesta reiästä levisi välittömästi haju, joka sai vatsani kääntymään.
Se oli raskas sekoitus kosteutta, ruostetta ja jotain makeaa, mätää – haju, joka vaikutti luihin ja ytimiin asti.
Valaisin taskulampulla alas ja ymmärsin juuri siinä hetkessä, ettei Barneby ollut koko ajan etsinyt rottaa tai johtoa.
Hän halusi näyttää minulle, mitä joku oli suurella vaivalla kätkenyt taloni alle. 😯😱
Suuntasin valonsäteen reikään – ja samassa hetkessä henkeni salpautui. Alhaalla makasi ihmisen jäänteitä. Lian ja betonijäänteiden seasta erotin mustuneen käden, repeytyneitä vanhoja vaatekappaleita ja himmeästi hohtavan medaljongin ketjussa.
Alkoi täristää niin voimakkaasti, että taskulamppu meinasi pudota kädestäni. Barneby seisoi vierelläni ja katseli järkähtämättä kuoppaan, aivan kuin hän olisi halunnut johtaa minut juuri tähän paikkaan koko ajan.
Juoksin ylös, valitsin tärisevin sormin poliisin numeron, ja vain muutaman tunnin kuluttua hälytysajoneuvot vilkut päällä seisoivat taloni edessä.
Myöhemmin tutkijat selittivät, että kellarini alla oli vuosien ajan maannut nuoren naisen ruumis, joka oli aikoinaan kadonnut jäljettömiin tässä kaupungissa.
Tapaus oli jo pitkään katsottu ratkaistuksi, eikä kukaan enää ollut toivonut totuuden koskaan paljastuvan. Mutta koirani oli saanut minut kaivamaan esiin sen, minkä joku oli yrittänyt peittää ikuisiksi ajoiksi.
