Monia vuosia hän eli yksin metsän reunassa. Ennen täällä oli ollut elämää: ystävät kävivät kylässä, sukulaiset poikkesivat silloin tällöin, pihassa seisoi auto ja talosta kuului ääniä. Mutta ajan myötä kaikki se katosi. Hänen vaimonsa oli kuollut, poika muuttanut kauas eikä pitänyt juuri yhteyttä. Järven rannalla sijaitseva talo hiljeni ja tyhjeni.
Vanhus oli tottunut yksinäisyyteen. Aamuisin hän astui kuistille, katsoi metsään, kuunteli tuulta mäntyjen lomassa ja sytytti uunin. Joskus kauempana vaelsi hirviä tai ketut vilahtivat tiheikössä, mutta villieläimet eivät koskaan tulleet lähelle taloa.
Sinä aamuna hän heräsi vielä ennen aamunkoittoa. Ensin hän luuli, että tuuli iski oksan ovea vasten. Sitten kuului vaimea jysähdys, aivan kuin joku olisi törmännyt raskaasti kuistia vasten.
Vanhus heitti lämpimän takin ylleen ja avasi varovasti oven. Ja jähmettyi.
Suoraan kynnyksen edessä seisoi valtava karhuemo. Sen suusta kohosi höyryä, lumi kimalteli sen turkissa. Mutta oudointa ei ollut tämä.
Sen hampaiden välissä se piti pientä karhunpentua.
Eläin ei murissut eikä paljastanut hampaitaan. Karhuemo vain seisoi paikoillaan ja katsoi ihmistä suoraan silmiin. Sen katseessa ei ollut vihaa, vain huolta.
Vanhus tunsi, kuinka sydän hakkasi rajusti rinnassa. Kuka tahansa muu olisi sulkenut oven ja piiloutunut taloon. Järki neuvoi juuri niin tekemään.
Ja juuri sillä hetkellä villieläin teki jotakin, jonka vuoksi vanhus viimein ymmärsi, miksi se oli tullut hänen talolleen. Tämän tarinan jatko löytyy ensimmäisestä kommentista.
Pienen karhunpoikasen keho liikkui tuskin lainkaan.
Kun vanhus kumartui eläimen puoleen, hän huomasi sen käpälässä ohuen metallilenkin. Se oli salametsästäjän asettama ansa, joka oli viiltänyt syvälle ihoon. Poikanen liikkui vain vähän ja hengitti raskaasti.
Varovasti vanhus avasi metallilenkin ja vapautti käpälän. Sitten hän nosti pienen eläimen syliinsä ja vei sen sisälle taloon. Hän laski karhunpoikasen lähemmäs uunia, peitti sen vanhalla villahuovalla ja alkoi hellästi hangata sitä, jotta se lämpenisi.
Karhuemo istui koko ajan kuistin edessä eikä lähtenyt pois.
Jonkin ajan kuluttua poikanen liikahti hiljaa ja avasi silmänsä. Vanhus nosti sen syliinsä ja kantoi sen takaisin ulos.
Karhuemo tuli lähemmäs, otti varovasti poikasensa ja kosketti sitten hiljaa kuonollaan ihmisen kättä.
Jo seuraavana päivänä vanhus löysi pensaikosta useita tällaisia ansoja. Hän poisti ne kaikki jättämättä ainuttakaan jäljelle.
Tämän kohtaamisen jälkeen hän alkoi jälleen kulkea joka päivä metsässä, kuten oli tehnyt vuosia aiemmin.
