Kauko Aho-Mantila oli vasta 18-vuotias, kun hän joutui rintamalle helmikuussa 1941. Nuoruudesta huolimatta hän ei kokenut olevansa täysin valmistautumaton. Taustalla oli jo vuosia sotilaspoikien parissa saatu koulutus.
Nyt 93-vuotias veteraani muistaa noista vuosista paljon sellaista, mikä ei koskaan unohdu. Rintamalla hänen tehtävänsä eivät aina tarkoittaneet kivääri kädessä taistelemista. Hän kuljetti ruokaa, auttoi kuorma-autojen naamioinnissa, näytti pimeässä valoa kuljettajalle ja joutui tilanteisiin, joissa pienikin virhe olisi voinut maksaa hengen.
Aho-Mantilan olohuoneen seinällä on kuva kuudesta nuoresta sotilaasta. He ovat veljeksiä. Kauko on heistä ainoa, joka on edelleen elossa.
Ilmajoella kasvaneen miehen lapsuudenkodissa riitti väkeä muutenkin.
– Tuvassa pyöri vielä kaksi tyttöäkin, joten lapsuuden kodissani oli kaiken kaikkiaan kahdeksan lasta. Isä lähti muutamaksi vuodeksi Amerikkaan taaloja tienaamaan. Hän työskenteli nikkelikaivoksessa ja elätti meidät valtameren takaa. Tienestit olivat sen verran hyviä, että Amerikan ansiosta pystyimme ostamaan tilan ja luomaan tätä kautta myös hyvän toimeentulon, veteraani kertoo.
Koti antoi Kaukolle hänen mukaansa vahvan ja isänmaallisen kasvatuksen. Sotilaspoikiin hän liittyi jo seitsemänvuotiaana.
– Koulutus ja yleiset toimintatavat olivat hyvin lähellä normaalia asepalvelusta, joten armeijaan lähtö ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia.
Ensimmäinen matka kohti Kannasta
Helmikuussa 1941 Kauko lähti rintamapalvelukseen. Hän kuvailee itseään nuoreksi, mutta sotilaspoikavuosien ansiosta suhteellisen kokeneeksi.
– Olin nuori, mutta mielestäni kohtalaisen kokenut. Pidin sotilaspoikataustaani erittäin arvokkaana koulutusmuotona. En osannut pelätä.
Todellinen tunnelma alkoi kuitenkin valjeta matkalla. Kun nuoret miehet hyppäsivät härkävaunuista kuorma-auton lavalle ja lähtivät kohti Kannasta, puhe loppui.
– Kukaan ei puhunut mitään. Kuuntelimme vain voimistuvaa tykkien jyminää. Mielessä liikkui varmasti monenlaiset ajatukset, mutta kukaan ei paljastunut kuitenkaan tuntemuksiaan.
Perillä odotti yllätys. Nuoret täydennysmiehet eivät saaneetkaan heti asetta käteensä. Sen sijaan heille annettiin lapiot ja määrättiin kaivamaan korsuja.
Helpotus jäi lyhyeksi, sillä työmaa sijaitsi etulinjan tuntumassa.
Muutaman päivän kuluttua Kauko sai ensimmäisen kosketuksensa todelliseen taistelutilanteeseen. Hän odotteli soppakuskin saapumista, kun ympäristöstä alkoi kuulua outoa jylinää.
– Kello oli puolenpäivän tienoilla, kun odottelimme soppakuskin saapumista. Istuin kiven päällä, kun kuulin outoa jylinää. Samalla tuli hälytys ja ehdin juuri nousta ylös, kun viereen jysähti kranaatti.
Kauko ryömi metsän suojaan ja painautui näreikön keskelle. Tykkituli jatkui rajuna.
– Tunsin vain, kuinka maa järähteli ja hiekka kirnusi ympärillä.
Keskitys päättyi lopulta ilman kaatuneita tai haavoittuneita. Työt jatkuivat, ja miehet jäivät odottamaan ruokaa. Ruokatauko venyi pitkälle iltapäivään.
Henki oli kuitenkin säästynyt.
Lentokone ilmestyi kuin tyhjästä
Rintamavuosiin mahtui toinenkin tilanne, joka on jäänyt erityisen kirkkaana Aho-Mantilan mieleen.
Lapiohommat olivat jo takana, ja Kauko lähti hieman jaloittelemaan. Asetoverit olivat varoitelleet vihollisesta, mutta hän lupasi pysyä heidän näköpiirissään.
Kun hän oli palaamassa pellon reunalta, puiden takaa välähti jotakin.
– Käännyin katsomaan ja samalla sieltä ilmestyi kuin tyhjästä vihollisen maataistelukone.
Kauko hyppäsi nopeasti lähimpään ojaan. Lentokone kaartoi hänen eteensä.
– Kone kaartoi eteeni ja odotin, että kohta napsahtaa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut.
Tilanne muuttui lähes epätodellisen tuntuiseksi. Kone kierteli hänen ympärillään ja tuli niin lähelle, että suomalainen sotilas ja lentäjä näkivät toisensa silmiin.
– Tuijotimme vain hetken toisiamme ja vihollinen kaartoi tiehensä.
Kauko lähti palaamaan tukikohtaan jalat hieman horjuen. Jälkikäteen hän piti itseään onnekkaana siitä, ettei hänellä ollut ollut asetta mukana.
– Kiitin itseäni siitä, ettei minulla ollut asetta mukana. Aseettomuus oli minun pelastukseni.
Kauko palveli eri puolilla Kannasta, muun muassa Metsäpirtin ja Rautun suunnalla. Täydennysmiehet liikkuivat sinne, missä apua kulloinkin tarvittiin.
– Meitä liikuteltiin tarpeen mukaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna osa tehtävistä oli helppoudestaan huolimatta kuitenkin vaarallisia.
Soppareppu selkään ja polkupyörällä etulinjaan
Yksi riskialttiimmista tehtävistä oli ruoan vieminen tykistön tulenjohtoon. Paikka sijaitsi etulinjassa noin neljän kilometrin päässä tukikohdasta.
Kauko täytti 20 litran kantopakkirepun, otti polkupyörän ja kiväärin mukaansa ja lähti pimeyden turvin matkaan.
– Kantamus oli raskas ja reitti huono, joten matkanteko oli todella hidasta. Välillä oli pakko jopa pysähtyä ja tunnustella edellä menevää reittiä.
Suurin pelko ei liittynyt matkan rasittavuuteen. Kauko pelkäsi törmäävänsä vihollispartioon.
Soppa saatiin kuitenkin perille, ja sen jälkeen hänen tehtävänsä laajenivat. Hän päätyi kuorma-autonkuljettajan apupojaksi.
Ensimmäiseksi hänen piti auttaa naamioimaan autoja, joilla kuljetettiin ammuksia ja miehistöä. Pajupuskista rakennettiin suojaa kuorma-autojen puulavojen ympärille.
Sen jälkeen Kauko nousi lavalle.
Hän sai yksinkertaisen mutta tärkeän ohjeen: jos reitin varrella näkyisi jotakin epäilyttävää, kattoon piti koputtaa.
– Onneksi ei näkynyt, veteraani muistelee.
Yöllä liikkuminen toi omat ongelmansa. Autoissa ei voinut pitää valoja päällä, joten Kauko joutui toisinaan kulkemaan auton edellä ja näyttämään kuljettajalle valoa.
Kaikki kuljetukset eivät kuitenkaan päättyneet onnellisesti.
Eräänä yönä miehiä kuljetettaessa yksi nuorista sotilaista putosi kesken ajon auton kyydistä.
– Yht´äkkiä yksi näistä nuorista pojista pudottautui vauhdissa kyydistä ja kuoli. Hänellä pettivät hermot.
Metsästä löytyi vain kuusenoksia vuoteeksi
Täydennysmiehet joutuivat rintamalla selviytymään usein hyvin vaatimattomissa oloissa.
Koti ei ollut lähellä, eikä mukavuuksista ollut tietoakaan. Yöpaikka saattoi löytyä suoraan metsän keskeltä.
– Nukuimme metsässä, puun juurella. Kuusen havuista teimme pedin, pistimme repun päälle ja mantteli sai toimia peittona.
Joskus olosuhteita saattoi jopa kutsua paremmiksi.
– Joskus saimme nukkua ”hienosti” pahviteltoissa. Siellä oli kamiinat ja kaikki.
Myös ruoka oli usein kortilla. Muonitus ei yksinkertaisesti pysynyt rintaman tarpeiden tahdissa.
– Joskus meni päiviäkin, ettemme saaneet lämmintä ruokaa.
Nälkää torjuttiin vanikalla. Kauko vertaa iltaisin kuulunutta rousketta kotitilan konitallin ääniin.
Pahimpina hetkinä miehet keittivät vellin paleltuneista perunoista.
Lunta sulatettiin vedeksi, ja pakki nostettiin kamiinan päälle. Seokseen päätyivät perunat, jotka olivat osittain jo pilaantuneita.
– Lämpimän veden joukkoon ei ollut muuta lisättävää kuin kasa paleltuneita ja osittain jopa mädäntyneitä perunoita. Sitä kuitenkin syötiin, kun muutakaan ei ollut.
Kiväärille löytyi lopulta käyttöä – mutta aivan toiseen tarkoitukseen
Vaikka Kauko palveli tykistössä yli kolme vuotta, hänen kiväärillään oli varsin vähän tekemistä varsinaisen ampumisen kanssa.
Veteraani kertoo ampuneensa koko pitkän rintamapalveluksensa aikana vain yhden laukauksen.
Syy oli kaikkea muuta kuin taistelutilanne.
Kamiinan torni ei vetänyt kunnolla ja savua alkoi tulla sisälle. Kauko päätti tarttua kivääriin.
– Kamiinan torni ei vetänyt ja savu tuli sisälle, joten otin kiväärin ja ammuin piippuun reiän.
Ratkaisu toimi.
– Tämän jälkeen torni veti iloisesti, Aho-Mantila paljastaa naureskellen.
