Yksinäisyys pysäyttää Timo Soinin ajattelemaan suomalaisia ja sitä, miten vaikeaa elämä voi olla silloin, kun ihminen jää ilman toisten ihmisten tukea. Hänen mielestään yksinäisyyttä ei pidä vähätellä, sillä se voi kuluttaa ihmistä sisältäpäin.
Soini kirjoittaa kolumniaan yksin kesämökillä paikassa, jolla on hänelle poikkeuksellisen vahva merkitys. Mökki on ollut hänen isänsä, mumminsa ja vaarinsa koti sota-aikana. Samassa paikassa Soini on viettänyt lapsuutensa kesiä perheen kanssa ja myöhemmin käynyt saunassa purkamassa ministerivuosien paineita.
Nyt tunnelma on toinen. Soini kertoo olevansa rauhoittunut ja pohtivansa, mitä elämässä voisi seuraavaksi tehdä.
Yksinäisyys tuntuu hänestä erityisen surulliselta aiheelta. Suomessa asuu noin viisi ja puoli miljoonaa ihmistä, joten Soinia ihmetyttää, miksi ystävää tai läheistä seuraa ei silti tunnu löytyvän kaikille.
Hän myöntää itse eläneensä melko perinteisen elämän. Kaikki eivät halua avioliittoa, mutta hänen kokemuksensa mukaan useimmat kaipaavat ainakin jonkinlaista parisuhdetta.
Soini löysi aikanaan vaimon, perusti perheen ja sai lapsia. Hän kertoo olevansa siitä kaikesta kiitollinen.
Elämään on mahtunut myös politiikan suuria hetkiä, voittoja ja julkisuutta. Pokaalit ovat jääneet kaappiin, Jytkyt on jytkytetty ja vuosien aikana on tavattu niin herroja kuin tavallisia suomalaisia eri puolilla maata.
Juuri ihmiset ja heidän kohtaamisensa ovat jääneet Soinille erityisen vahvasti mieleen.
Hän pohtii, että ihminen oppii kestämään monenlaisia vastoinkäymisiä. Jokaisella on elämässään omat vaikeutensa. Yksinäisyys on kuitenkin erilainen taakka silloin, kun ihminen ei itse halua olla yksin.
Soinin mukaan se voi alkaa syödä ihmistä sisältä.
Moni ihminen joutuu elämänsä aikana kokemaan tunteen siitä, ettei kelpaa. Syynä voivat olla vanhemmat, opettajat, valmentajat tai ihmiset, jotka pitävät itseään muita parempina. Jopa uskonnolliset pohdinnat voivat saada ihmisen kysymään, kelpaako hän sellaisena kuin on.
Soinin oma johtopäätös on selvä: jokainen ihminen ja jokainen elämä on arvokas.
Elämä on opettanut hänelle, että ihmiset ovat ainutlaatuisia. Kukaan ei voi täysin korvata toista ihmistä, eikä maailmaan tule koskaan toista täsmälleen samanlaista elämää.
Samalla Soini tunnistaa, ettei elämä jakaudu ihmisille tasaisesti. Toiset joutuvat kulkemaan huomattavasti vaikeamman tien kuin toiset.
Sairaus, köyhyys ja jatkuva vastoinkäymisten kohteeksi joutuminen voivat synnyttää ihmisessä voimakkaan huonommuuden kokemuksen. Myös katkeruudelle on hänen mielestään tilaa. Kielteisiä tunteita ei tarvitse teeskennellä olemattomiksi, sillä ne voivat olla täysin ymmärrettäviä reaktioita vaikeassa tilanteessa.
Ongelma syntyy silloin, kun ihminen joutuu kantamaan kaiken yksin.
Soini kertoo rakentaneensa oman elämänsä ajatukselle siitä, että ihmisarvo kuuluu jokaiselle eikä sitä voi ottaa pois.
Hän puhuu asiasta myös oman kokemuksensa kautta.
1990-luvun puolivälissä Soini joutui työttömäksi ja koki tilanteen raskaana epäonnistumisena. Hän kertoo olleensa silloin todella turhautunut.
Sen sijaan, että olisi jäänyt yksin kotiin, hän päätti lähteä ihmisten pariin.
Vähitellen tilanne alkoi muuttua. Elämään tuli taas valoa ja muiden ihmisten seura auttoi eteenpäin.
Siksi Soinin viesti on yksinkertainen: jos pystyt auttamaan jotakuta, auta.
Joskus siihen ei tarvita rahaa, suuria tekoja tai täydellisiä neuvoja. Muutama sana voi hänen mukaansa merkitä valtavasti ihmiselle, joka kaipaa ennen kaikkea sitä, että joku huomaa hänet.
Joku, joka kuuntelee. Joku, joka antaa tunteen siitä, ettei ihminen ole näkymätön.
Soini muistuttaa, ettei toisen ihmisen huomioimiselle voi laskea varsinaista hintaa. Aika on arvokasta, mutta juuri sitä kannattaa antaa toiselle silloin, kun tämä sitä tarvitsee.
Hänen omien kokemustensa perusteella muiden ihmisten seura voi joskus olla se asia, joka auttaa vaikean vaiheen yli.
– Turpaan on tullut monella vuosikymmenellä, yksin en olisi selvinnyt.
