Viljo Ruotsalan sotavuosiin mahtui hetkiä, joissa henki oli kiinni sekunneista, vaistosta ja hyvästä onnesta. Kemijärveläinen sotaveteraani joutui jatkosodassa rintaman keskelle täydennysmiehenä ja sai ensimmäisen tulikasteensa tavalla, jota hän ei unohda koskaan.
Nykyään 91-vuotiaan Ruotsalan arkeen kuuluvat kalastus, lumityöt ja hyvä juttuseura. Hän asuu edelleen itse rakentamassaan kodissa. Seitsemänlapsisen pienviljelijäperheen kasvattina hän oppi jo nuorena työntekoa, sitkeyttä ja toisten huomioimista.
Lapsuudessa rahaa ei juuri ollut ylimääräiseen, mutta Ruotsala muistaa kodin ennen kaikkea lämpimänä paikkana.
– Vaikka leipää oli niukasti, niin lapsuudenkodissani vallitsi kuitenkin arjen tasapaino. Rakkautta oli aina enemmän kuin rahaa. Elämän harmonia näkyi muun muassa siinä, että vaikka työtä oli paljon, niin vanhemmilla oli aikaa myös lapsille, Ruotsala kertoo.
Äidin eväät ja isän puukko
Savotat ja navettatyöt kasvattivat Viljosta vahvan työntekijän. Sitten tuli päivä, jolloin nuoren miehen oli jätettävä koti ja lähdettävä palvelukseen.
Lähtöhetki on jäänyt tarkasti mieleen. Äiti pakkasi pojalleen mukaan ruisleipää, voita ja itse kutomansa villasukat. Isä puolestaan antoi puukon ja pyysi tuomaan sen aikanaan takaisin ehjänä.
– Jäähyväiset olivat lämpimät, mutta onneksi ei lopulliset, Kemijärven veteraani muistelee.
Tammikuussa 1943 alkoi matka kohti tuntematonta.
Junassa tunnelma oli hiljainen. Vain alkoholia ottaneet miehet pitivät ääntä. Ruotsala löysi härkävaunusta paikan ja ryhtyi syömään äidin pakkaamia eväitä.
Silloin todellisuus iski ensimmäisen kerran kunnolla tajuntaan.
Pelko tuli mukaan matkalle.
Pakkasta yli 30 astetta
Reitti kulki Karhumäen ja Äänisen kautta kohti Koikarissa sijainnutta täydennyskeskusta. Matka oli pitkä ja olosuhteet ankarat.
Viimeiset 70 kilometriä kuljettiin autonlavalla.
– Olimme hiustupsua myöten jäässä, sillä pakkasta oli parhaimmillaan reilut 30 astetta ja lämmityksestä ei tietoakaan.
Perillä odotti muutaman kuukauden mittainen koulutus. Sen jälkeen miehet eivät kuitenkaan saaneet juuri aikaa totutella ajatukseen rintamasta.
Käsky tuli: Vuosalmelle.
Edessä oli noin 200 kilometrin jalkamarssi. Samaan aikaan sää muuttui tukalaksi ja helle teki matkasta entistä raskaamman.
Miehet alkoivat pudota joukosta jo matkan alkuvaiheessa. Marssirytmiä muutettiin niin, että eteneminen tapahtui öisin ja päivisin levättiin.
Sekään ei poistanut ongelmia. Jalkoihin syntyi valtavia rakkoja.
Ruotsala muistaa kivun edelleen.
– Jokainen askel tuntui kuin hiilihangon sivallus.
Hän oppi hyödyntämään jokaisen mahdollisen tauon. Jalkarättejä pestiin ja jalkoja nostettiin lepäämään puuta vasten. Hetkellinen lepo auttoi hieman, vaikka ensimmäiset kilometrit tauon jälkeen olivat tuskallisia.
Kun jalat lopulta turtuivat, eteneminen onnistui jälleen.
Ensimmäinen päivä rintamalla muuttui painajaiseksi
Vuosalmelle päästyään täydennysmiehet eivät ehtineet juuri hengähtää.
Ruotsala toimi pikakiväärin apulaisena. Viiden aikaan aamulla miehet saapuivat linjaan.
Reput ehtivät hädin tuskin irrota selästä, kun vihollinen aloitti hyökkäyksen.
– Keskitys oli aivan jumalaton. Muistan vain sen, että käsivarressa tuntui pieni nirhaisu ja sen jälkeen pimeni.
Ruotsala menetti tajuntansa.
Kun hän viimein heräsi, vastassa oli tilanne, joka olisi voinut päättyä katastrofiin.
Hän makasi pienessä mättään kolossa. Hän ei tiennyt, missä tarkalleen oli. Sitten hän kuuli läheltä venäjänkielistä puhetta.
Vihollinen oli vain muutaman metrin päässä.
– Olin ollut tajuttomana lähes puoli vuorokautta. Makasin pienessä mättään kolossa ja ihmettelin olinpaikkaani. En uskaltanut nostaa päätäni, sillä viereltä kuului venäjänkielistä keskustelua.
Ruotsalan oli pysyttävä piilossa.
Ryömiminen kohti omia
Tunnit tuntuivat pitkiltä. Hän odotti näreikön suojassa ja kuunteli.
Lopulta puhe lakkasi.
Ruotsala nosti päätään varovasti.
Vihollista ei enää näkynyt. Mutta omia asetovereita ei ollut missään.
Edessä oli vaikea päätös. Ruotsala päätti lähteä liikkeelle ja ryömiä taaksepäin.
– Pelkäsin vihollisen tarkka-ampujia. Ne olivat äärimmäisen taitavia ja osasivat piiloutua todella näkymättömiin.
Hän eteni lähes kaksi kilometriä päätään nostamatta. Matkaan kului tunteja.
Lopulta vaisto ja hyvä onni veivät hänet takaisin omien joukkoon.
Asetovereita hän ei kuitenkaan tavannut. Ei edes sen jälkeen, kun hänet kuljetettiin joukkosidontapaikan kautta kenttäsairaalaan ja myöhemmin Savonlinnan sotasairaalaan.
Myöhemmin Ruotsalalle selvisi, että hänen lähimmät joukkuetoverinsa olivat pitäneet häntä kaatuneena.
Keskitys oli ollut niin rajua, ettei kukaan ollut pystynyt palaamaan tarkistamaan, mitä hänelle oli tapahtunut.
Sairaalasta suoraan vaarallisiin tehtäviin
Toipumisen jälkeen Ruotsala palasi Kannakselle. Edessä olivat nyt kaukopartiotehtävät.
Viiden vapaaehtoisen muodostama ryhmä oli nuori, mutta Ruotsalan mukaan miehillä oli vahva luottamus toisiinsa.
Tehtävät eivät olleet mitään tavallisia retkiä.
Ryhmä teki jopa viiden päivän tiedustelumatkoja vihollislinjojen taakse. Vihollinen saattoi olla niin lähellä, että sen äänet kuuluivat.
Silloin ei ollut varaa ylimääräiseen liikkeeseen tai ääneen.
– Meitä yhdisti myös pelottomuus. Ja sitä myös tarvittiin, sillä teimme uhkarohkeita, jopa viiden päivän pituisia tiedusteluretkiä linjojen taakse. Vihollinen oli usein vain kuuloetäisyyden päässä, joten liikuimme ääneti ja aavemaisesti, Ruotsala luonnehtii.
Lapin sodassa nälkä vei äärirajoille
Sotavuodet eivät päättyneet siihen. Lapin sodassa Ruotsalan komppanian miehet joutuivat jälleen koetukselle.
Vanhemmat sotilaat pääsivät siviiliin, ja komppaniaan jäi vain noin 40 miestä. Heidän tehtävänään oli lähteä ”saattelemaan” saksalaisia kohti Norjaa.
Matkan aikana vaikeudet kasvoivat nopeasti.
Ruokaa alkoi olla liian vähän. Polkupyörillä edettiin kohti Karigasniemeä, mutta miinat, jatkuvat korjaukset ja huonot tiet hidastivat matkaa.
Saksalaiset polttivat rakennuksia ja miinoittivat teitä sekä niiden varsia. Välillä polkupyörää ei voinut edes käyttää, vaan se oli kannettava ja matkaa jatkettava jalan metsien kautta.
Ruoka oli vähissä ja täit vaivasivat.
Kun eväät loppuivat, miehet söivät sitä, mitä löytyi.
– Söimme jäätyneitä perunoita ja mädäntyneitä sipuleita. Kaikki kävi, kunhan sai edes jotakin syödäkseen, Ruotsala paljastaa.
Myrkytetty lihavarasto
Kerran miehet löysivät Ivalosta saksalaisten jälkeensä jättämän lihavaraston. Nälkäiselle joukolle näky oli aluksi lähes liian hyvä ollakseen totta.
Lihaa oli runsaasti.
Sitten selvisi, että liha oli myrkytettyä.
Seuraukset olivat rajut. Koko komppania sairastui ja joutui makaamaan kaksi päivää voimakkaan vatsataudin kourissa.
Kun pahin oli ohi, matka jatkui kohti Karigasniemeä. Perillä odotti kuitenkin uusi käsky: takaisin.
– Siinä vaiheessa tuli ajateltua pari rumaa sanaa. Mutta käsky oli käsky.
Paluu tehtiin suksilla. Edessä oli peräti 400 kilometriä talvisissa oloissa.
Päivässä kuljettiin keskimäärin 50 kilometriä, joskus vähemmän, sillä huonokuntoisia suksia piti välillä korjata.
Joulusauna keskellä sotaa
Ivalon korkeudella miehet pysähtyivät joulun viettoon. He löysivät polttamatta jääneen talon ja pääsivät lämmittämään joulusaunan.
Viikkojen peseytymättömyyden jälkeen hetki tuntui ylelliseltä.
– Olihan se hieno tunne, kun olimme olleet viikkoja peseytymättä ja saimme vihdoinkin kopistella suurimmat täit pois, Viljo muistelee hymyillen.
Sodan keskellä pieni tavallinen hetki sai valtavan merkityksen.
Mutta yksi Ruotsalan muistama tarina paluumatkalta on vieläkin erikoisempi.
Valkoiset alusvaatteet ja tanssit
Kun miehet saapuivat Rovaniemelle, he saivat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan puhtaat vaatteet.
Tunnelma nousi hetkessä.
Valkoiset alusvaatteet olivat juhlan arvoinen asia, joten miehet päättivät järjestää tanssit.
Matkan varrelta löytyi koulu, jonka salissa oli piano. Poikamiehet pistivät kutsun kiertämään.
Pian paikalle saapui joukko tyttöjä.
Lopputulos oli juuri sellainen kuin miehet olivat toivoneet.
– Ja niinhän siinä kävi, että tanssimme koko yön, Ruotsala paljastaa.
Viljo Ruotsalan sotamuistoissa rinnakkain kulkevat äärimmäinen pelko, nälkä ja jatkuva vaara – mutta myös ystävyys, sitkeys ja kyky löytää iloa keskellä kaikkein vaikeimpia olosuhteita.
Juttu julkaistiin alun perin Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2016. Tarina julkaistaan verkossa uudelleen, jotta sotasankarien arvokkaat kokemukset ja muistot säilyisivät myös tuleville sukupolville.
