99-vuotias Sigurd Kärnä istuu edelleen itse autonsa rattiin ja hurauttaa siniharmaalla Toyotallaan pihaan. Rintamaveteraanin ajokortti on yhä voimassa, ja ajaminen kuuluu edelleen hänen arkeensa.
– Täytyyhän se kortti ja ajopeli olla kun asioita hoitelee. Ajan edelleen lähes päivittäin. Välillä käyn Ruotsissa saakka, sillä poikani asuu Haaparannalla, Kärnä kertoo.
Iissä syntynyt ja Rovaniemellä kasvanut Kärnä on elänyt poikkeuksellisen vaiherikkaan elämän. Jo lapsuudessa autot ja työnteko tulivat tutuiksi, sillä hänen vanhemmillaan oli valokuvausliike ja myöhemmin myös taksiyritys.
– Vanhemmillani oli valokuvausliike, joten iso osa vapaa-ajasta meni pimiössä vedoksia kehitellen. Ja siinä vaiheessa kun isäni perusti rinnalle taksiyrityksen, olin innolla mukana myös autohommissa, hän muistelee.
Nuoruudessa Kärnä löysi myös urheilun. Hän hiihti, juoksi, hyppäsi pituutta ja harrasti mäkihyppyä. Monipuolinen liikunta rakensi kuntoa, josta oli myöhemmin hyötyä myös sodan aikana.
Kärnä kuuluu lisäksi Ounasvaaran hiihtoseuran perustajiin. Aluksi seuralla oli toinen nimi, mutta se vaihdettiin myöhemmin.
– Alunperin perustimme Koskenrannan pomppijat -seuran, mutta kun nimelle irvisteltiin, nimesimme sen Ounasvaaran hiihtoseuraksi.
Auto vei keskelle sodan tapahtumia
Kärnä suoritti varusmiespalveluksensa Viipurin huoltorykmentin autokomppaniassa. Pian edessä olivat jo ylimääräiset kertausharjoitukset ja sodan todellisuus.
Hänet määrättiin Petsamoon kuljettamaan evakkoja pois alueelta.
Tehtävä oli raskas ja vaarallinen. Kärnä joutui kiertämään kylää talosta toiseen, keräämään ihmisiä ja tavaroita sekä kuljettamaan heitä jäitä pitkin Norjan puolelle. Sen jälkeen oli palattava takaisin hakemaan lisää.
– Petsamo piti tyhjentää nopeasti ja perusteellisesti. Kiersin kylää talosta taloon ja hain sekä ihmisiä että tavaraa. Kuljetin heidät jäitä pitkin Norjan puolelle ja palasin takaisin, hän kertoo.
Kiire oli jatkuvaa ja jokainen matka sisälsi omat riskinsä.
Lopulta Kärnän auto hajosi Rovaniemen kohdalla. Vesipumpun rikkoutuminen näytti aluksi huonolta tuurilta, mutta jälkikäteen ajateltuna sillä oli suuri merkitys hänen kohtalolleen.
Auto-ongelman vuoksi Kärnä ei joutunutkaan suoraan Kannakselle. Hänen tehtävänsä vaihtui, ja hän päätyi kuljettamaan upseereita.
– Käytin heitä Kemijärven ”apteekissa” ja upseerikerholla. Tehtävä oli kaikin puolin mieluisa, hän kertoo.
Panssarintorjuntatykkiin vain viikon koulutuksella
Jatkosodan alkaessa Kärnä siirtyi panssarintorjuntarykmenttiin. Koulutus uuteen tehtävään oli erittäin lyhyt.
Vain viikon pikakurssin jälkeen hänet määrättiin panssarintorjuntatykin lataajaksi. Harjoittelulle ei kuitenkaan jäänyt juuri aikaa, sillä käsky vei miehet Sallan Nurmitunturille.
Siellä vastassa olivat kovat taistelut.
Kärnän mukaan hyökkäysvaihe eteni vauhdikkaasti, mutta pelko oli pakko pitää kurissa. Yksi tehtävistä oli tuhota peräti 54 tonnia painanut vihollisen panssarivaunu.
Ratkaisu löytyi telaketjusta. Tankin eteneminen pysäytettiin ampumalla toinen telaketju rikki, minkä jälkeen pioneerit viimeistelivät tuhoamisen kasapanoksella.
Kärnä muistaa tilanteen edelleen tarkasti.
Sallan taisteluissa vastassa oli hänen mukaansa ylivoimainen vihollinen. Venäläisillä oli runsaasti sotilaita ja paljon tulivoimaa. Käytössä oli jopa raskaita rautatietykkejä, joiden rinnalla suomalaisilla hevosvetoisilla panssarintorjuntatykeillä oli vaikeuksia.
Myös hevoset joutuivat maksamaan sodasta kovan hinnan.
Kärnä kertoo säälineensä eläimiä, jotka kuljettivat raskaita kuormia vaikeakulkuisessa maastossa. Niiden tehtäviin kuului myös ammusten ja pikkuheittimien kantaminen erityisillä kantosatuloilla.
Lapin sodassa vastaan tuli uusi vihollinen
Kun Lapin sota alkoi, Kärnä koki tilanteen erityisen ristiriitaisena. Aiemmin aseveljenä ollut saksalainen olikin nyt vihollinen.
Lisäksi suomalaisille annettu kahden viikon määräaika saksalaisten poistamiseen tuntui hänen mielestään epärealistiselta.
Käsky oli kuitenkin selvä, ja sitä noudatettiin.
Lapin sodassa Kärnä joutui kohtaamaan vielä yhden vihollisen: nälän.
Saksalaiset olivat vetäytyessään jättäneet jälkeensä palaneita rakennuksia ja ruokavarastoja, joita oli myös tuhottu tai myrkytetty. Ruoka alkoi loppua, eikä täydennystä ollut tiedossa.
Puolangan lähistöllä tilanne oli jo niin vaikea, etteivät Kärnä ja hänen asetoverinsa tahtoneet jaksaa enää kävellä.
Lopulta miehet päättivät pysähtyä metsään ja ryhtyä etsimään yhdessä jotain syötävää. He kiersivät lähialueita vuorotellen, mutta ensimmäiset etsinnät eivät tuottaneet juuri tulosta.
Kolmantena päivänä onni kuitenkin kääntyi. Yksi miehistä löysi polttamatta jääneen autiotuvan.
Ruokaa sielläkään ei juuri ollut. Muutaman kuivettuneen sipulin lisäksi löytyi kuitenkin naapurista paleltuneita perunoita.
Niistä Kärnä teki koko joukolle yksinkertaisen aterian.
– Näistä aineksista keitin meille laihan vellin, hän muistelee.
Kärnä kuvailee itseään rintaman sekatyömieheksi. Hän kuljetti, latasi ja kokkasi – ja joutui sodan aikana tekemään monenlaisia tehtäviä tilanteen mukaan.
Vuosikymmenten jälkeen muistot ovat edelleen tallella. Myös autoilu jatkuu, vaikka vuosia on kertynyt mittariin jo 99.
Juttu julkaistiin alun perin Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2016. Nyt tarina nostetaan uudelleen esiin, jotta sotaveteraanien kokemukset ja heidän tekemänsä työ eivät unohtuisi.
