Olen eläinlääkäri, ja usein saan puheluja myös öisin. Ihmiset ovat vakuuttuneita siitä, että tutkinnon myötä pitäisi pystyä ratkaisemaan kaikki – aina koiran aivastuksesta heidän henkensä pelastamiseen asti. Mutta Anna soitti päivällä. Ja hänen äänessään oli sellaista uupumusta, kuin hän ei olisi nukkunut kunnolla kuukausiin.
— ”Hyvää päivää, onko tämä klinikka? Nimeni on Anna. Minulla on aika teille. Minulla on ongelma kissani kanssa… se ei anna minun nukkua.”
Lause ”kissa ei anna minun nukkua” voi tarkoittaa monia asioita. Mutta hänen äänensä ei kuulostanut ärtyneeltä, vaan aidosti huolestuneelta.
Anna saapui siististi pukeutuneena, hieman jännittyneenä. Noin viisikymmentäviisivuotias, tiukka hiustyyli, takki saappaisiin sopivana. Hän piti kuljetuskoppaa varovasti, aivan kuin siinä olisi posliinia.
— ”Tämä on Luna”, hän sanoi. ”Kaunis nimi, mieheni keksi sen. Mutta öisin se ei ole Luna, vaan kynsillä varustettu herätyskello.”
Laatikosta katsoi minua suuret silmät. Vahva harmaa kissa, jolla oli tiheä turkki ja rauhallinen katse. Ei mitään aggressiivisuutta.
— ”Mitä tarkalleen ottaen tapahtuu?” kysyin.
Anna hengitti syvään.
— ”Kuinka kauan tämä on jatkunut?”
— ”Noin kolme kuukautta. Aluksi ajattelin, että sen luonne oli muuttunut. Sitten luulin kuvittelevani kaiken. Terapeutti sanoi, että kyse on stressin aiheuttamasta unettomuudesta. Hän määräsi rauhoittavia lääkkeitä. Mutta se ei auttanut.”
Luna istui rauhallisesti omistajansa vieressä eikä irrottanut katsettaan hänestä. Tutkin kissan. Sydän rytmi säännöllinen, hengitys rauhallinen, paino normaali. Täysin terve eläin.
Ja juuri sillä hetkellä minulle selvisi epämiellyttävällä tavalla, että kissassa ei ollut psyykkisesti mitään vikaa – ja että jotain paljon huolestuttavampaa oli meneillään 😢🫣
— ”Anna”, kysyin, ”miltä teistä tuntuu, kun se herättää teidät?”
Hän mietti hetken.
— ”Huonolta. Sydän hakkaa. Suu kuivuu. Joskus minusta tuntuu, etten saa henkeä. Ajattelen silloin, että verenpaineeni on sekaisin. Otan tabletin kielen alle ja menen olohuoneeseen. Siellä olo helpottaa hetken kuluttua.”
Hän vaikutti vaivaantuneelta.
— ”Naapuri sanoi kerran, että yöllä hiljenen yhtäkkiä ja alan sitten vetää ilmaa terävästi.”
Katsoin kissaa. Se ei irrottanut katsettaan Annasta.
— ”Vaikuttaa siltä, ettei Luna herätä teitä siksi, että se olisi hankala”, sanoin. ”On mahdollista, että se reagoi siihen, mitä teille tapahtuu unen aikana. Eläimet aistivat, jos hengitys muuttuu tai sydämen rytmi menee epäsäännölliseksi. Niille se on hälytysmerkki.”
Anna katsoi minua kuin olisin sanonut jotain odottamatonta.
— ”Tarkoitatteko, että se pelastaa minut?”
— ”En voi todistaa sitä”, vastasin. ”Mutta olen varma, että ongelma ei ole kissassa. Teidän pitäisi käydä tutkimuksissa. Verikokeet, sokeri, sydän – ehkä myös hengitys unen aikana. Aloittakaa siitä.”
Viikkoa myöhemmin Anna soitti uudelleen. Hänen äänestään oli kadonnut syvä uupumus.
— ”Olen käynyt tutkimuksissa”, hän sanoi. ”Verensokerini on koholla. Ja lääkäri lähetti minut kardiologille. Minulla todettiin sydänongelmia. Lisäksi minulla on yöllisiä hengityskatkoja. Minut ohjattiin lisätutkimuksiin. Lääkäri sanoo, että tämä on vakavaa.”
Hän piti tauon ja lisäsi hiljaa:
— ”Jos Luna ei olisi herättänyt minua… olisin edelleen luullut kaiken johtuvan stressistä.”
Nyt Anna on hoidossa. Hän saa lääkitystä ja uniterapiaa. Hän nukkuu jo paremmin. Luna tulee edelleen öisin hänen luokseen, mutta asettuu vain hänen viereensä ja kehrää hiljaa.
