Kun hän oli hyvästellyt kuolevan miehensä, Anna lähti sairaalasta eikä edes huomannut, kuinka kyyneleet virtasivat hänen poskiaan pitkin. Hän käveli hitaasti, ikään kuin hänen jalkansa eivät enää totelleet, ja pysähtyi lopulta rakennuksen seinää vasten saadakseen henkeä.
Vielä puoli vuotta sitten Mark oli ollut vahva, itsevarma mies. Hän oli nauranut, tehnyt suunnitelmia, luvannut, että heillä olisi vielä pitkä elämä edessään. Anna oli uskonut häneen ilman epäilystä. Hän oli aina ollut läsnä, suojellut häntä, ja tiesi aina, mitä sanoa.
Ja nyt hän makasi teho-osastolla. Valkoinen huone, kylmä valo, letkut, johdot, koneet, jotka hengittivät hänen puolestaan.
— Kaikki tulee hyvin, — kuiskasi Mark, kun hän puristi hänen kättään. — Me selviämme tästä.
Anna nyökkäsi, vaikka tiesi: se ei ollut totta. Lääkärit olivat sanoneet sen selvästi. Sairaus eteni liian nopeasti. Lahjoittajaa ei ollut löytynyt. Aikaa oli tuskin enää jäljellä.
Hän astui ulos. Oli alkutalvi. Ihmiset kiirehtivät omille teilleen. Maailma pyöri edelleen – kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Anna istuutui penkille sairaalarakennuksen edessä ja peitti kasvonsa käsillään. Kyyneleet virtasivat itsestään. Hän ei edes yrittänyt pidätellä niitä.
Muutaman minuutin kuluttua olo hieman helpottui. Hän hengitti syvään ja oli juuri nousemassa, kun hän kuuli seinän takaa ääniä. Kun Anna ymmärsi, mistä he puhuivat, häntä valtasi puhdas kauhu. Jatkuu ensimmäisessä kommentissa
— Hänen vaimonsa ei kuitenkaan tule kysymykseen lahjoittajana, — sanoi toinen väsyneesti.
— Kyllä, arvot ovat huonot. Todella sääli… Ja muita vaihtoehtoja hänellä ei oikeastaan ole.
Anna säpsähti. Hänen sydämensä alkoi lyödä nopeammin.
— Etkö sinä sitä tiedä? — jatkoi toinen hiljaisella äänellä. — Eilen hänen rakastajansa oli täällä. Hän antoi testata itsensä.
— Oikeasti?
— Ehdottomasti. Hän sopii kaikilta osin. Ja hänen munuaisensa ovat täysin terveet.
— Miksi leikkausta ei sitten tehdä? — kysyi ensimmäinen.
— Potilas on kieltäytynyt. Hän sanoi, että hän mieluummin kuolisi kuin että hänen vaimonsa saisi tietää rakastajastaan.
Hetken vallitsi hiljaisuus.
— Entä anonyymi lahjoitus? — lisäsi epävarma ääni.
— Kuka tietää… Hän pysyy itsepintaisena. Ja kaikki muu ei enää kuulu meille.
— Voi köyhää naista…
Äänet etääntyivät, ja Anna jäi seisomaan, tuntematta jalkojaan. Maailma hänen ympärillään näytti pysähtyneen. Vain hänen sydämensä jyskytti raskaasti rinnassa.
Anna katsoi teho-osaston ovea eikä tiennyt, mitä hän tunsi voimakkaammin – kipua siitä, että hänen miehensä oli pettänyt ja valehdellut hänelle, vai toivoa siitä, että hänet ehkä vielä voitaisiin pelastaa.
