Jatkosodan rajuissa taisteluissa lääkintämies Toivo Valkama joutui kohtaamaan tilanteita, joita ei unohda vuosikymmenien jälkeenkään. Kun sirpaleet haavoittivat häntä itseään, hän sitoi kätensä ja palasi auttamaan vakavammin loukkaantuneita. Kerran hän hoiti myös haavoittunutta puna-armeijan sotilasta, joka ei ollut uskoa saavansa apua viholliselta.
Pohjois-Pirkkalassa syntynyt Toivo Valkama lähestyy 94 vuoden ikää. Hän asuu edelleen omassa kodissaan Tampereen Tesomalla, ja yhdeksän lasta tarjoavat isälleen apua arjen askareissa. Iloinen ja nauravainen veteraani liikkuu kotonaan ketterästi pyörätuolilla.
Pyörätuoli tuli tutuksi jo vuonna 1960, jolloin Valkama sairastui luusyöpään ja hänen toinen jalkansa amputoitiin polven yläpuolelta. Iän myötä myös kuulo ja näkö ovat heikentyneet, mutta muisti on säilynyt hyvänä. Erityisesti sotavuosien tapahtumat ovat yhä kirkkaina hänen mielessään.
Lääkintämieheksi vain kolmessa kuukaudessa
Jatkosodan aikana Valkaman oli aika astua palvelukseen. Nuorukainen oli kokenut uskonnollisen herätyksen, eikä aseeseen tarttuminen tuntunut hänestä mieluisalta. Hän oli kuitenkin isänmaallinen ja katsoi velvollisuudekseen osallistua koulutukseen.
Sopiva tehtävä löytyi lääkintäjoukoista. Lahden Hennalassa järjestetty koulutus kesti kolme kuukautta, minkä jälkeen Valkama oli valmis toimimaan lääkintämiehenä.
Lääkintämiehetkin kantoivat asetta, mutta heidän tärkein tehtävänsä oli huolehtia haavoittuneista. Taistelukentällä apua tarvittiin nopeasti, ja loukkaantuneet oli saatava hoidettua joko paikan päällä tai joukkosidontapaikoilla. Osaava ja rohkea lääkintämies oli siksi korvaamaton osa sotajoukkoa.
Orivedeltä Viipuriin ja Pajarin joukkoihin
Asemasodan aikana Valkama palveli ensin Orivedellä ja myöhemmin Viipurissa. Välillä hänet siirrettiin kotirintamalle Kuusankosken sairaalaan lääkäreiden apulaiseksi. Lopulta hän palasi sotatoimialueelle ja päätyi tunnetun komentajan Aaro Pajarin joukkoihin.
Kenraalimajuri Pajari oli tamperelainen sotilasjohtaja, joka tunnettiin vahvasta suhteestaan alaisiinsa. Hän saattoi ajautua kiistoihin muiden kenraalien kanssa, mutta omat miehensä arvostivat häntä. Hänen joukkojensa sotilaat alkoivat kutsua itseään ylpeästi Pajarin pojiksi. Valkama kuului tähän joukkoon.
Pajari tunnettiin myös voimakkaasta esiintymistavastaan. Valkama muistaa erityisesti komentajan puheen, jossa tämä kehui tamperelaistaustaisia sotilaitaan.
– Parhaat sotilaani ovat aina tulleet pimeestä Pispalasta!
Pispala oli työväenluokkainen kaupunginosa, jonka asukkaiden sitkeydestä ja kovasta luonteesta kerrottiin monenlaisia tarinoita.
Kesäkuu 1944 muutti kaiken
Valkaman sotapalvelus oli jatkunut pitkään ilman jatkuvia suuria taisteluita. Rintamalla tehtiin puhdetöitä ja odoteltiin, vaikka välillä tykistö tulitti asemia ja vihollisen partiot tekivät iskuja.
Lääkintämiehet eivät yleensä osallistuneet vartiointitehtäviin, joten heidän asemansa oli tältä osin erilainen kuin monien muiden sotilaiden. Valkama muistelee alkuvaihetta suhteellisen rauhalliseksi.
Kesäkuussa 1944 tilanne kuitenkin muuttui dramaattisesti.
Valkama palveli Karjalankannaksella Valkeasaaressa. Aaro Pajari oli siirretty toisen joukko-osaston komentajaksi, ja 10. divisioonan johtoon nimitettiin kenraalimajuri Johannes eli Jussi Sihvo.
Valkama ei pitänyt uutta komentajaa Pajarin veroisena. Hänen mielestään Pajari oli ankara mutta oikeudenmukainen ja reilu miehiään kohtaan.
Kesäkuun 9. päivänä puna-armeija aloitti Karjalankannaksella massiivisen hyökkäyksen. Se tuli suomalaisille joukoille raskaana yllätyksenä, eikä hyökkäyksen laajuutta ollut aluksi ymmärretty.
Seuraavana päivänä tykistön ja maataistelukoneiden tulitus yltyi valtavaksi. Vihollisen tulivalmisteluun osallistui yli 3 000 tykkiä ja kranaatinheitintä, ja suomalaisten asemat joutuivat ankaran tulituksen kohteeksi.
Valkama muistaa hetken edelleen tarkasti. Hän oli nukkumassa teltassa Valkeasaaressa, kun valtava jyrinä herätti hänet. Tykistö moukaroi asemia, ja lentokoneet kiersivät taivaalla. Hänen kuvauksensa mukaan ääni muistutti urkujen soittoa.
Suomalaisten puolustus hajosi paikoin, yhteydet katkesivat ja yksiköt joutuivat sekasortoon. Myös Valkaman joukko oli hetken saarrettuna. Vetäytyminen vei sotilaat Siiranmäkeen, jossa taistelut jatkuivat kiivaina.
Haavoittuneita ja kaatuneita oli valtavasti. Lääkintämiehet yrittivät auttaa niin monia kuin pystyivät.
Valkama muistaa myös, kuinka eri tavoin sotilaat reagoivat pelkoon ja kuolemanvaaraan. Hän kuvailee huumorin sävyttämällä tavalla, että pohjalainen saattoi huutaa hädässään Jumalaa avuksi, kun taas Pispalan pojan suusta tuli aivan toisenlainen avunhuuto.
Sirpaleet osuivat Valkaman käteen
Siiranmäen taisteluissa Valkama haavoittui, kun maataistelukoneesta pudotettu kasapanos sinkosi sirpaleita hänen käteensä. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan omaa hoitoaan.
Valkama sitoi haavoittuneen kätensä itse ja jatkoi välittömästi muiden auttamista. Tilanne oli niin vaikea, ettei omien vammojen hoitamiseen ollut aikaa.
Yksi tapahtuma jäi erityisen vahvasti hänen mieleensä. Taistelujen yhteydessä suomalaiset saivat vangiksi puna-armeijan sotilaita, joista yksi oli haavoittunut vakavasti. Miehen toinen käsi oli lähes irti.
Valkama ryhtyi hoitamaan vihollissotilaan vammaa ja lastoitti käden. Haavoittunut mies ei ollut uskoa, että suomalainen lääkintämies auttoi häntä. Hän itki koko hoitotoimenpiteen ajan, mutta Valkaman mukaan kyse ei ollut kivusta vaan liikutuksesta.
Vuosikymmeniä myöhemmin veteraanin silmäkulma kostui hänen muistellessaan tapausta.
Vihollisuuksien keskellä lääkintämiehen tehtävä oli auttaa haavoittunutta riippumatta siitä, kummalla puolella tämä oli taistellut. Valkaman kertomus kuvaa, kuinka inhimillisyys saattoi säilyä myös sodan julmimmissa olosuhteissa.
Ehrnrooth johti miehensä vastaiskuun
Siiranmäen puolustuksesta vastasi tuolloin everstiluutnantti Adolf Ehrnrooth, josta tuli myöhemmin jalkaväenkenraali. Valkama muistaa hänet komentajana, joka ei jäänyt seuraamaan taistelua turvallisen välimatkan päästä.
Kun puolustus joutui koville ja sotilaiden halu lähteä vastahyökkäykseen alkoi horjua, Ehrnrooth syöksyi itse eteenpäin konepistoolia ampuen. Valkaman mukaan komentaja liikkui kiivaasti eri suuntiin ja näytti omalla esimerkillään, mitä miehiltä odotettiin.
Sotilaat lähtivät hänen mukaansa mukaan, koska komentajan edessä olisi ollut vaikea jäädä paikoilleen.
Rynnäkkö päättyi kuitenkin vakavasti: Ehrnrooth haavoittui taistelussa pahoin. Valkama arvioi vammojen olleen vakavampia kuin tuolloin julkisuudessa annettiin ymmärtää.
Veteraani arvostaa Ehrnroothin toimintaa juuri siksi, ettei tämä jättänyt alaisiaan yksin vaaran keskelle.
Suurhyökkäys koetteli sotilaiden hermoja
Raskaiden taistelujen aikana kaikki eivät kestäneet jatkuvaa tulitusta ja kuoleman uhkaa. Valkaman mukaan myös rintamakarkuruutta esiintyi, kun osa sotilaista pakeni pelon vallassa.
Hän suhtautuu asiaan sodan kokeneen ihmisen näkökulmasta ja muistaa myös sodanjälkeisen pilailun, jossa suurhyökkäyksen synnyttämää pakoa kuvattiin suomalaisen pitkänmatkanjuoksun kehityksenä.
Myöhemmin Valkama kiinnostui siviilissä vammaisurheilusta ja antoi sille sydämensä. Hänen oma elämänsä oli muuttunut jo nuorena vakavan sairauden ja jalan amputoinnin vuoksi.
Tali-Ihantala ja sodan päättyminen
Valkama osallistui myös Tali-Ihantalan taisteluihin, jotka kuuluvat jatkosodan tunnetuimpiin vaiheisiin. Hänen mukaansa suomalaiset puolustautuivat siellä sitkeästi, mutta kaikkia annettuja käskyjä hän ei pitänyt järkevinä.
Hän kertoo nähneensä vastahyökkäyksiä, joilla ei hänen arvionsa mukaan ollut todellisia onnistumisen mahdollisuuksia ja jotka vaaransivat sotilaiden henkiä turhaan.
Valkama oli Ihantalan seudulla, kun rauha lopulta tuli. Suurhyökkäyksen aikana hän oli kantanut konepistoolia, mutta ei ampunut sillä kertaakaan. Hänen mukaansa molemmat kädet tarvittiin jatkuvasti haavoittuneiden auttamiseen.
– Ei sellainen varmasti muiden kohdalla etulinjassa onnistunutkaan, paitsi lääkintämiesten. Kolme vuotta meni sillä reissulla, mutta pistettiinpä sen verran vastaan, että asumme edelleen itsenäisessä Suomessa.
Sotavuodet jättivät Valkamaan muistoja, jotka eivät vuosikymmenten kuluessa kadonneet. Hänelle jäi myös kiitollisuus siitä, että hänen työnsä haavoittuneiden hyväksi huomioitiin myöhemmin.
Viimeisimpänä veteraanipäivänään hän sai Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ensimmäisen luokan mitalin. Nuorin tytär Tuija Komulainen oli mukana avustamassa isäänsä Tampere-talossa järjestetyssä juhlakonsertissa.
Veteraani muistelee tilaisuutta lämpimästi ja kertoo sen jääneen pysyvästi mieleensä.
Toivo Valkaman tarina on kertomus sodan julmuudesta, velvollisuudentunnosta ja ihmisestä, joka jatkoi muiden auttamista silloinkin, kun hän itse oli haavoittunut.
Alun perin vuonna 2017 painetussa Hymyn lehdessä julkaistu haastattelu on tuotu uudelleen verkkoon, jotta veteraanien kokemukset ja teot säilyisivät myös tuleville sukupolville.
