Näyttelijä Seela Sella eli vuosikymmeniä periaatteella, joka erotti hänet monista muista: kuolemasta ei tarvinnut vaieta eikä elämää saanut jättää elämättä sen pelossa. Hän jatkoi esiintymistä lähes loppuun saakka ja puhui avoimesti myös oman elämänsä päättymisestä. Joulukuussa 90 vuotta täyttämään ehtinyt näyttelijä kuoli Helsingissä 28. syyskuuta.
Seela haudattiin seuraavana päivänä. Hänen poismenonsa sai muistamaan myös sen työn, jota hän teki vuosikymmenten ajan julkisuudelta piilossa. Hän osallistui juutalaisyhteisön hautausyhdistyksen toimintaan ja pesi vainajia noin 50 vuoden ajan.
Juutalaisessa hautausperinteessä vainajan viereen voidaan asettaa vesilasi. Perinteen ajatuksessa sielu saa levähtää ennen matkansa jatkumista. Seela oli itse huolehtinut vainajista lukemattomia kertoja. Elämänsä viimeisellä matkalla hän oli nyt itse muiden hyvästeltävänä.
Hänelle kuolema ei ollut pelkästään surullinen tai pelottava asia. Seela uskoi, ettei ihmisen olemassaolo pääty siihen, kun keho lakkaa toimimasta. Hän viittasi mielellään Albert Einsteinin ajatukseen energian säilymisestä ja ajatteli, että myös ihmisessä oleva energia jatkaa olemassaoloaan toisessa muodossa.
Tämä vakaumus näkyi hänen tavassaan kohdata kuolema. Vainajien peseminen ei ollut hänelle synkkä velvollisuus, vaan viimeinen palvelus toiselle ihmiselle. Työn aikana sai myös muistella vainajan elämää, kertoa hauskoja tarinoita ja hymyillä yhdessä koetuille hetkille. Tunnelman ei hänen mielestään tarvinnut olla koko ajan vakava.
Vainajan koskettaminen oli vahvistanut Seelan ajatusta siitä, ettei kuollut ruumis enää sisältänyt ihmistä itseään. Hän kuvaili kuolleen kättä puun oksan kaltaiseksi. Henki oli lähtenyt, eikä itse ruumis siksi herättänyt hänessä pelkoa.
Isoäidin lupaus kulki mukana koko elämän
Seelan suhde kuolemaan rakentui osittain jo lapsuudessa. Hänen isoäitinsä Martta oli hänelle erityisen läheinen ihminen, joka antoi lapselle turvallisuuden tunteen ja vakuutti, ettei jättäisi tätä koskaan yksin.
Vaikka Martta kuoli Seelan ollessa vasta 11-vuotias, isoäidin lupaus jäi elämään hänen mielessään. Seela uskoi yhä aikuisenakin, että rakkaat ihmiset voivat kulkea rinnalla, vaikka heitä ei enää voisi nähdä tai koskettaa.
Saman ajatuksen hän halusi välittää myös tyttärenpojalleen Jonatanille. Hän kertoi opettaneensa pojalle, että fyysisen läsnäolon päättyminen ei tarkoita sitä, että ihminen lakkaisi olemasta läheisensä rinnalla.
Seela syntyi joulukuussa 1936 Tampereen Pispalassa. Hän oli alle kolmevuotias talvisodan syttyessä. Sota jätti lapsuuteen pelkoa ja epävarmuutta. Hänen isänsä osallistui molempiin sotiin, kun taas äiti Hilpi teki Tammertehtaalla pitkiä työpäiviä valmistaen sotatarvikkeita. Erityisesti hälytyssireenien ääni jäi Seelan mieleen.
Vanhemmat erosivat, kun Seela oli yhdeksänvuotias. Sen jälkeen yhteys isään katkesi, ja viimeiset muistot tästä liittyivät sotavuosiin.
Äiti ja isoäiti muodostivat Seelalle tärkeimmän turvaverkon. Hän kuvasi heitä myöhemmin elämänsä esikuviksi ja kertoi saaneensa heidän ansiostaan hyvän ja turvallisen lapsuuden vaikeista ajoista huolimatta.
Martta vei Seelaa myös Pelastusarmeijan kokouksiin. Usko, Jumala ja kuolema kuuluivat heidän keskusteluihinsa jo silloin, kun Seela oli pieni tyttö. Isoäidin lempeys ja avarakatseisuus säilyivät hänen mukanaan vuosikymmenten ajan.
Teatteri oli niin ikään osa suvun perintöä. Martta oli mukana perustamassa Valkeakosken Työväen Teatteria, ja myös Hilpi harrasti näyttelemistä. Äiti olisi halunnut näyttämölle ammatikseen, mutta perheen taloudellinen tilanne ei mahdollistanut unelman toteuttamista.
Seela puolestaan lausui runoja jo ennen kuin oppi kunnolla puhumaan. Myöhemmin näyttelijän ammatista tuli hänelle tapa toteuttaa sekä oma unelmansa että äitinsä haave.
Lähes 70 vuotta näyttämöllä
Seela oli 20-vuotias päästessään Suomen teatterikouluun vuonna 1957. Jo seuraavana vuonna hän esiintyi Kansallisteatterin Kolmessa iloisessa rosvossa. Siitä alkoi ura, joka jatkui lähes seitsemän vuosikymmentä.
Hän teki satoja rooleja elokuvissa, televisiossa ja teatterissa. Erilaiset tyylilajit sopivat hänelle, eikä hän halunnut jäädä yhdenlaisen näyttelijän maineeseen. Hänen repertuaarinsa ulottui lastennäytelmien humoristisista hahmoista suuriin klassisiin rooleihin.
Teatteri oli silti hänelle kaikkein tärkein paikka. Seela kuvaili näyttämöä kodikseen, jossa hän tiesi täsmälleen, mitä hänen piti tehdä. Siellä hän tunsi olonsa varmaksi.
Jo uransa alussa hän päätti pysyä ammatissaan niin kauan kuin mahdollista. Hän oli valmis tekemään näyttelijäntyötä kuolemaansa saakka, eikä lupaus jäänyt pelkäksi puheeksi.
Viimeinen näyttämöesiintyminen tapahtui elokuun alussa, kun hän palasi Rakkauskirjeitä-esityksen pariin syöpähoitojen jälkeen. Seela oli saanut nielusyöpädiagnoosin edellisenä keväänä. Hän kuoli sairaalassa Helsingissä 28. syyskuuta.
Näyttelijän fyysinen koko ei koskaan määritellyt hänen läsnäoloaan lavalla. Hän oli vain 155 senttimetriä pitkä, mutta hänen karismansa täytti näyttämön. Yli 80-vuotiaana hän näytteli Adolf Hitleriä näytelmässä Hitler ja Blondi, roolissa, joka vaati aivan toisenlaista ilmaisua kuin monet hänen aiemmat tehtävänsä.
Juutalaisuuteen liittyvät aiheet nousivat merkittävään asemaan myös hänen uransa myöhemmissä näytelmissä. Seela ei pelännyt tarttua vaikeisiin aiheisiin eikä halunnut rajata itseään vain yleisölle tuttuihin rooleihin.
Yli 30 vuotta kestänyt rakkaus
Teatteri toi Seelan elämään myös hänen elämänsä suuren rakkauden. Hän tapasi näyttelijän ja operettilaulajan Elis Sellan Turun kaupunginteatterissa 1960-luvun alussa. Elis oli kuusi vuotta Seelaa vanhempi.
Pari meni naimisiin vuonna 1962. Perheeseen syntyivät lapset Ilana ja Ariel. Nuoren perheen arki oli taloudellisesti tiukkaa, ja molemmat vanhemmat tekivät töitä aamusta iltaan.
Parisuhde ei ollut aina helppo, mutta Seela muisteli puolisoaan ihmisenä, joka tuki häntä valtavasti. Elis huolehti perheen raha-asioista, lapsista ja ruoasta oman työnsä rinnalla. Hän myös kannusti vaimoaan näyttelijänuralla.
Eliksen kuolema sydäninfarktiin vuonna 1992 muutti Seelan elämän perusteellisesti. Yli 30 vuotta kestänyt yhteinen elämä päättyi äkillisesti, ja Seela joutui opettelemaan arkea ilman puolisoaan.
Suru ei kuitenkaan pysäyttänyt hänen työtään. Hän jatkoi näyttämöllä ja löysi elämäänsä uusia ilonaiheita perheensä kautta. Vuosien mittaan hänestä tuli isoäiti Tomille, Nathanille ja Jonatanille. Erityisen läheinen hän oli Suomessa asuvaan Jonataniin, jonka kanssa hän tapasi lähes päivittäin.
Viimeisinä vuosina seuraa toi myös rakas rescue-koira Nasu.
Juutalaisuus oli tekoja, ei pelkkiä sanoja
Seela tutustui juutalaisuuteen Eliksen kautta. Pitkän pohdinnan jälkeen hän liittyi juutalaisen seurakunnan jäseneksi vuonna 1969.
Uskonto näkyi hänen elämässään konkreettisena auttamisena. Hän liittyi Chevra kadishaan, juutalaiseen hautausyhdistykseen, jonka tehtäviin kuuluu vainajista huolehtiminen. Seela teki tätä työtä noin puolen vuosisadan ajan.
Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Chaya Votkin muisteli Seelaa ihmisenä, joka sai muut tuntemaan itsensä tervetulleiksi. Hänen persoonansa teki vaikutuksen laajasti, eikä hän pyrkinyt asettamaan itseään muiden yläpuolelle.
Seela jätti seurakuntayhteisöön suuren tyhjiön. Samalla hän jätti jälkeensä paljon muistoja ja esimerkin siitä, kuinka tärkeää on auttaa toisia myös silloin, kun kukaan ei ole katsomassa.
Uteliaisuus säilyi viimeisiin vuosiin
Seelan elämänasenne tiivistyi hänen juuri ilmestyneessä Keskusteluja hyvästä elämästä -kirjassaan, jonka hän kirjoitti yhdessä Jarkko Martikaisen kanssa. Hän kuvasi elämää ympärillään ja sisällään olevaksi asiaksi, johon hän halusi hypätä mukaan.
Hän kertoi myös suhtautuvansa jokaiseen päivään uteliaasti. Tulevasta ei voinut koskaan tietää, joten elämää oli parempi kohdata avoimin mielin.
Kirjailija ja ohjaaja Pirkko Saisio tunsi Seelan vuosikymmenten ajalta. He tutustuivat vuonna 1978 Elämänmeno-televisiosarjan kuvauksissa ja pysyivät ystävinä siitä lähtien.
Saisio muisteli Seelaa luonnollisena ihmisenä, jolle julkinen imago tai näyttävä rooli eivät olleet tärkeitä. Hän kuunteli ihmisiä heidän asemastaan riippumatta ja suhtautui erilaisiin näkemyksiin avoimesti.
Ystävät tapasivat viimeisen kerran noin kaksi vuotta sitten Volter Kilpi Kustavissa -tapahtumassa. Saision haastattelun jälkeen he jäivät keskustelemaan tuntikausiksi. Puhe kääntyi muun muassa erotiikkaan, flirttailuun ja elämän pieniin nautintoihin. Seela muisteli mielellään flirttailun iloa ja piti sitä yhtenä elämän suolana.
Saisio suree ystävänsä kuolemaa, mutta samalla hän näkee tämän elämässä paljon kiitollisuuden aihetta. Seela sai tehdä rakastamaansa työtä lähes loppuun asti, viettää aikaa läheistensä kanssa ja säilyttää huumorinsa pitkälle vanhuuteen.
Joulukuussa hänen olisi pitänyt täyttää 90 vuotta. Sairastamisen aika jäi suhteellisen lyhyeksi, ja vielä viimeisinä vuosinaan hänellä oli pilkettä silmäkulmassa.
Seela Sellan perintö ei koostu ainoastaan sadoista rooleista. Siihen kuuluvat myös hänen tapansa puhua kuolemasta ilman pelkoa, auttaa vainajia arvokkaasti ja kohdata elävät ihmiset tasavertaisina. Hän uskoi elämän jatkuvan tavalla, jota ihminen ei välttämättä pysty näkemään.
Ja ehkä juuri siksi hän tarttui siihen niin innokkaasti loppuun saakka.
