Jatkosodan rintamalla koettu räjähdys muutti Eino Koskisen elämän pysyvästi. Nuori ryhmänjohtaja lensi kranaatin voimasta ilmaan, menetti tajuntansa yli kahdeksi tunniksi ja sai vakavia vammoja. Aseveljet luulivat hänen kuolleen, mutta Eino selvisi. Sodan jälkeen häntä odotti pitkä yhteinen elämä Kerttu-vaimon kanssa.
Kun Eino Koskinen muisteli sota-aikojaan vuonna 2017 julkaistussa haastattelussa, monet tapahtumat olivat edelleen tarkasti hänen mielessään. Erityisesti yksi syyskuinen päivä vuonna 1943 oli jäänyt lähtemättömästi hänen muistoihinsa.
Tuolloin Salmin Kauniskankaalla, jota kutsuttiin myös Palokankaaksi, käyty taistelu päättyi hänen osaltaan rajuun räjähdykseen.
Mutta ennen sotaa ja sen jälkeen Einon elämään mahtui myös poikkeuksellinen rakkaustarina.
Rakkaus alkoi jo teini-iässä
Eino ja Kerttu Koskinen tapasivat ensimmäisen kerran Einon ollessa 15-vuotias ja Kertun vasta 14-vuotias. Nuoruudessa alkanut suhde johti avioliittoon vuonna 1945.
Haastattelun aikaan pariskunta oli ollut naimisissa jo huimat 72 vuotta.
Molemmat olivat lähtöisin Urjalan seudulta. Yhteinen koti löytyi Akaan Viialasta, jossa he olivat asuneet samassa omakotitalossa vuosikymmeniä.
Ikä oli tuonut mukanaan omat vaikeutensa. Tuolloin 93-vuotiaan Einon jalat eivät enää toimineet entiseen tapaan, ja Kertun näkö oli heikentynyt.
Silti pariskunta selviytyi päivittäisistä askareistaan yhdessä. Myös heidän kolme lastaan asuivat lähiseudulla ja kävivät säännöllisesti auttamassa vanhempiaan.
Sota tuli osaksi elämää jo nuorena
Eino syntyi Urjalassa vuonna 1924 viisilapsiseen perheeseen. Hänen isänsä työskenteli puuseppänä Honkolan kartanossa, ja perhe hankki lisätoimeentuloa viljelemällä pientä maatilkkua.
Kansakoulun jälkeen Suomen historia sai synkän käänteen. Talvisota alkoi marraskuussa 1939, jolloin Eino oli vasta 15-vuotias.
Hän oli liittynyt Suojeluskunnan poikaosastoon ja osallistui talvisodan aikana vartiointitehtäviin Urjalan kirkonkylän puhelinkeskuksessa.
Eino muisteli huvittuneena sitä, kuinka hän seisoi vartiossa ase kädessään, vaikka oli vielä nuori poika. Aseen käyttöä hänelle oli opetettu suojeluskuntakoulutuksessa.
Vuonna 1941, jatkosodan aikana, Eino ilmoittautui 17-vuotiaana varusmieskoulutukseen. Hänet lähetettiin Riihimäelle, jossa hän sai jalkaväkikoulutuksen ja suoritti myös ryhmänjohtajakoulutuksen.
Nuori sotilas sai aseekseen Suomi-konepistoolin. Hänen tehtäväkseen määrättiin panssaritorjuntaryhmän johtaminen, mikä tarkoitti osallistumista taisteluihin aivan etulinjassa.
Ensimmäinen taistelu paljasti sodan todellisuuden
Einon tie vei Syvärille. Hän palveli 5. divisioonan jalkaväkirykmentti 23, Viialan komppaniassa.
Divisioonaa johti kenraalimajuri K. A. Tapola, joka oli Mannerheim-ristin ritari numero 160.
Samasta kotiseudusta lähteneiden miesten seurassa oli helpompaa aloittaa rintamaelämä. Turvallisuuden tunne katosi kuitenkin nopeasti, kun ensimmäiset laukaukset alkoivat kuulua.
– Sain tulikasteeni Syvärin kirkolla. Vihollinen tuli päälle oikein kunnolla ja rautaa oli ilmassa paljon, Eino muisteli.
Hänen vierellään kaatui ja haavoittui aseveljiä. Nuorta sotilasta pelotti, mutta taistelutilanteessa oli toimittava hengissä selviytyäkseen.
Eino kertoi, ettei toisen ihmisen ampuminen tuntunut hyvältä. Rintamalla hän koki sen kuitenkin pakon sanelemaksi, sillä muuten oma henki olisi voinut mennä.
Vähitellen sotimisen todellisuuteen alkoi tottua. Asemasodan aikana oli rauhallisempiakin jaksoja, mutta vihollispartioiden hyökkäykset ja tykistökeskitykset pitivät miehet jatkuvasti varuillaan.
Pientä saarta puolustettiin lähes vuoden ajan
Einon joukko-osasto liikkui Aunuksen Karjalassa. Hänelle tulivat tutuiksi muun muassa Syvärinjoki, Kuuttilahti, Salmi, Tulemajoki, Vitele ja Sammatus.
Yksi mieleenpainuvimmista tehtävistä oli pienen Syvärin saaren puolustaminen. Suomalaiset pitivät asemiaan siellä lähes vuoden ajan ja majoittuivat korsuun.
Vihollinen yritti toistuvasti vallata saaren.
Hyökkäykset alkoivat usein voimakkaalla tykistötulella, jonka jälkeen jalkaväki lähti etenemään. Saaren läheisyydessä sijainneen vanhan karjalaisen kirkon ympärillä käytiin myös verisiä taisteluita.
Einon mukaan vihollisella oli selvä ylivoima sekä miehistössä että kalustossa. Siitä huolimatta suomalaiset onnistuivat torjumaan hyökkäykset.
Rintamaelämään kuului jatkuva kuolemanvaara, eikä kaikkia järkyttäviä tapahtumia aiheuttanut vihollinen.
Majurin teko jäi ikuisesti mieleen
Eino kertoi nähneensä läheltä tapauksen, jota hän ei koskaan unohtanut.
Eräs hänen joukkonsa sotilaista lähti taistelun aikana hakemaan vettä läheisestä ojasta. Miehellä oli kova jano, ja hänellä oli mukanaan pakki veden ottamista varten.
Paikalle saapui kuitenkin suomalainen majuri pistooli kädessään.
Einon kertoman mukaan majuri ampui sotilaan väittäen tämän yrittäneen karata.
– Minä näin koko tapauksen aivan vierestä. Poika ei todellakaan ollut lähdössä yhtään mihinkään, vain hakemaan pakkiinsa vettä, Eino muisteli järkyttävää tapahtumaa.
Hän kertoi myös, että rintamalla tapahtui karkaamisia ja että osa karkureiksi tulkituista sotilaista sai surmansa omien aseista.
Majurin teko oli yksi niistä sodan muistoista, jotka jäivät Einon mieleen vuosikymmeniksi.
Aseveljen uskomaton saavutus
Kaikkien raskaiden kokemusten rinnalla Eino muisteli lämmöllä rintamatovereitaan.
Erityisen tärkeä ystävä hänelle oli Toivo ”Topi” Ilomäki, joka oli kotoisin Viialasta ja palveli panssaritorjuntatykin ampujana.
Ilomäki tunnettiin Mannerheim-ristin ritarina numero 155.
Eino muisteli taistelua, jossa Ilomäki tuhosi hänen mukaansa peräti 17 vihollisen panssarivaunua. Ilomäki ampui ensin jonon ensimmäisen ja sitten viimeisen vaunun, jolloin niiden väliin jääneet panssarivaunut eivät päässeet etenemään tai vetäytymään.
Ilomäki tuhosi jatkosodan aikana kaikkiaan 21 vihollisen panssarivaunua. Hän palveli 5. divisioonan 24. tykkikomppaniassa ja oli ainoa suomalainen sotilas, joka sai kaikki viisi panssarintuhoojan merkkiä.
Merkit liittyivät yli 15 panssarivaunun tai rynnäkkötykin tuhoamiseen.
Ilomäen saavutukset tekivät vaikutuksen myös marsalkka Mannerheimiin.
Eino muisteli ystäväänsä vaatimattomana miehenä, joka ei kehuskellut sotasaavutuksillaan.
Sodan jälkeen ystävyys jatkui Viialassa. Ilomäki haudattiin myöhemmin paikkakunnan hautausmaalle, jossa hänen hautakiveensä kiinnitettiin Mannerheim-risti.
Kenraalin käsky jäi mieleen
Eino kertoi, etteivät korkeat sotilasarvot tuntuneet taistelun keskellä yhtä merkityksellisiltä kuin kyky toimia vaikeissa tilanteissa.
Käskyjä oli noudatettava, mutta ryhmänjohtajana hän pyrki huolehtimaan myös omista miehistään. Hän ei halunnut antaa käskyjä, jotka olisivat johtaneet tarpeettomasti varmaan kuolemaan.
Yksi kohtaaminen kenraalimajuri Tapolan kanssa jäi erityisesti mieleen.
Kenraali oli tullut katsomaan Einon johtamia asemia ja todennut, että jos vihollinen pääsisi niiden läpi, se etenisi nopeasti pohjoiseen.
Tapola kehotti miehiä pitämään huolen siitä, ettei näin kävisi.
– Ei mennyt vihollinen siitä läpi, pitihän sitä kenraalia totella, Eino muisteli hymyillen.
Kranaatti räjähti aivan vieressä
Syyskuussa 1943 Eino taisteli Salmin Kauniskankaalla. Vihollinen hyökkäsi voimakkaasti, ja taistelun keskellä tapahtui jotain, mikä päätti hänen rintamapalveluksensa.
Kranaatti räjähti aivan hänen vieressään.
Eino säästyi pahimmalta sirpalesuihkulta, sillä sirpaleet lensivät toiseen suuntaan. Räjähdyksen valtava ilmanpaine iski kuitenkin häneen täydellä voimalla.
– Hirvittävä ilmanpaine iski vasten ja siihen katkesi filmi, hän kuvaili.
Eino menetti tajuntansa. Myöhemmin hänelle kerrottiin, että hän oli maannut maassa tajuttomana yli kaksi tuntia.
Hänen aseveljensä olivat nähneet räjähdyksen ja uskoneet ryhmänjohtajansa kuolleen.
Todellisuudessa Eino oli selvinnyt hengissä, mutta vammat olivat vakavia.
Räjähdyksen voima oli lennättänyt hänet korkealle ilmaan. Ilmanpaine oli irrottanut hampaat hänen suustaan, kuulo oli kadonnut pitkäksi aikaa ja selkä sekä jalat olivat vaurioituneet.
Vielä vuosikymmeniä myöhemmin hänen nilkoissaan näkyivät mustat jäljet tuosta räjähdyksestä.
Pitkä sairaalamatka pelasti sotilaan
Haavoittunut Eino kuljetettiin ensin joukkosidontapaikalle. Sieltä matka jatkui Juokslahden kenttäsairaalaan ja lopulta Joroisiin Grotenfeltien kartanoon, joka oli muutettu sotasairaalaksi.
Pitkän hoitojakson jälkeen hänet kotiutettiin sotainvalidina.
Sodan päätyttyä Eino suunnitteli hakevansa poliisikouluun. Hän meni Urjalan kunnanlääkärin vastaanotolle pyytämään tarvittavaa lääkärintodistusta.
Vastaanotolla oli kuitenkin tuttu lääkäri, joka oli työskennellyt samassa kenttäsairaalassa, jossa Einoa oli hoidettu.
Lääkärin reaktio oli kaikkea muuta kuin odotettu.
– Mitä perkelettä sinä täällä teet! lääkäri oli huudahtanut nähdessään Einon.
Kun Eino kertoi haluavansa poliisiksi, lääkäri kysyi, eikö hän ollut jo saanut tapella sodassa tarpeeksi, ja osoitti hänelle ovea.
Poliisikouluun hakeminen jäi siihen. Vuosikymmeniä myöhemmin Eino pystyi jo nauramaan tapaukselle.
Sodan jälkeen alkoi uusi elämä
Eino ja Kerttu viljelivät sodan jälkeen jonkin aikaa Kertun kotitilaa.
Myöhemmin Eino siirtyi töihin Viialan nahkatehtaalle. Hän kävi myös palo-opiston Helsingissä ja ryhtyi sen jälkeen tehtaan palopäälliköksi.
Työura jatkui vuoteen 1981, jolloin hän jäi eläkkeelle.
Pariskunta osallistui aktiivisesti Sotaveteraaniyhdistyksen sekä Viialan seudun sotainvalidiosaston toimintaan.
Vielä haastattelun aikaan Eino kuului sotainvalidiosaston johtokuntaan. Hän suhtautui pitkään jatkuneeseen tehtäväänsä tutulla huumorillaan ja totesi, ettei siitä pääsisi eroon ennen kuin henki lähtisi.
Vapaapalokunta yhdisti Einoa ja Kerttua
Yksi Einon ja Kertun yhteisen elämän tärkeimmistä harrastuksista oli vapaapalokuntatoiminta.
Se oli heille niin rakas asia, että vielä haastattelupäivän päätteeksi iäkäs pariskunta oli lähdössä paikallisen vapaapalokunnan kokoukseen.
Eino kertoi myös huvittavan muiston ajalta, jolloin palokunnalle kerättiin rahaa moottoriruiskun hankkimiseksi.
Eräs paikallinen isäntämies kieltäytyi lahjoittamasta rahaa. Einon ystävä hermostui ja tokaisi, että jos talo joskus syttyisi palamaan, he eivät tulisi sitä sammuttamaan.
Ei kulunut kauan, kun isäntämies päätti sittenkin osallistua keräykseen.
Vuosikymmenten mittainen avioliitto, lapset, työ ja yhteiset harrastukset muodostivat elämän, jonka Eino sai rakentaa sodasta selviydyttyään.
Nuorena koettu räjähdys oli viedä hänen henkensä, mutta elämä jatkui vielä pitkään sen jälkeen.
Einon ja Kertun tarina perustuu vuonna 2017 julkaistuun haastatteluun. Tuolloin Eino oli 93-vuotias ja pariskunta oli ollut naimisissa 72 vuotta. Kyseessä on historiallinen muistelujuttu, ei uusi haastattelu.
