Jenni Mustajärven ja hänen isänsä Pate Mustajärven läheinen suhde ei aina ollut helppo. Erityisesti alkoholi aiheutti heidän välilleen tilanteita, jotka saivat Jennin jopa pelkäämään pahinta.
Paten puolison Tiinan, eli Tina Finnin, kirjoittamassa Testamentti-kirjassa Jenni kertoo avoimesti suhteestaan edesmenneeseen isäänsä. Hän kuvailee, kuinka isän juominen vaikutti myös heidän yhteydenpitoonsa.
Jenni oli jossain vaiheessa niin huolissaan tilanteesta, että uhkasi lopettaa yhteydenpidon, mikäli juominen jatkuisi. Hän myös teki selväksi, ettei halunnut isänsä soittavan humalassa.
– Ei ole tyttären asia olla isänsä terapeutti. Meni sitten pitkiä aikoja, kun ei soiteltu, Jenni kertoo kirjassa.
Huoli ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi ärsytykseksi. Pahimpina aikoina Jenni joutui valmistautumaan mielessään jopa siihen, että jotain vakavaa voisi tapahtua.
Vuonna 2007 pelko sai konkreettisen muodon, kun Pate sai sairauskohtauksen kesken festarikesän. Jenni oli jo pitkään seurannut huolestuneena isänsä alkoholin käyttöä.
– Tarkoitan sitä, että miten paljon se punssi on sille aina maistunut, ja maistui ihan loppuaikoinakin. Ei sellaisia määriä kenenkään keho kestä, hän sanoo.
Jenni myöntää myös pelänneensä sitä, että jonain päivänä hän saattaisi löytää isänsä kuolleena.
– Se huoli, mitä olen kantanut, oli aikamoinen.
Keikoilla Pate muuttui täysin
Alkoholi liittyi erityisesti Paten keikkareissuihin. Lavojen ja tien päällä vietettyjen päivien keskellä hänestä tuli aivan erilainen hahmo kuin kotona.
Jenni kuvailee isäänsä kotioloissa melko hiljaiseksi ja ujoksi. Keikkatilanteissa esiin tuli puolestaan vauhdikkaampi ja näkyvämpi persoona.
– Hän oli minulle kummassakin roolissa iskä, mutta Patena hän oli turboahdettu versio siitä. Touhussa oli enemmän pörinää aina silloin.
Isän ja tyttären yhteisiin muistoihin mahtuu kuitenkin paljon muutakin kuin vaikeita hetkiä. Erityisen tärkeä paikka oli perheen sukutila Parkanossa, jossa Jenni vietti lapsena kesäisin aikaa. Siellä harrastettiin muun muassa kalastusta ja ratsastusta.
Myös Pate viihtyi tilalla. Jennin mukaan siellä hän pystyi unohtamaan esiintyjän roolinsa ja olemaan yksinkertaisesti oma itsensä.
– Kovasti hän tykkäsi siellä aina puuhastella kaikennäköistä. Ei hän hirveästi mitään osannut, mutta yritys oli kova.
Paten innostus rakenteluun näkyi myös mökillä. Työkalukaapista löytyi jos jonkinlaista välinettä, muun muassa Makitaa ja Ryobia. Varusteita riitti työhaalareista turvakenkiin asti, vaikka osa niistä jäi lopulta käyttämättä.
– Työkaluja löytyi… Oli kaikki makitat ja ryobit. Kyllä se niitä piteli. Oli myös työhaalarit ja turvajalkineetkin, iskemättömät.
Paten kädenjälki näkyy mökillä edelleen erilaisina rakennelmina ja ratkaisuina.
– Erilaisia viritelmiä näkyy monessa jutussa siellä. Mutta ovat pysyneet pystyssä kuitenkin.
Lapsuudessa isä oli paljon poissa
Sukutilan merkitys korostui myös siksi, että Jennin lapsuudessa yhteinen aika isän kanssa jäi rajalliseksi. Perhe asui Tampereella kerrostalossa ja Pate vietti paljon aikaa tien päällä musiikin vuoksi.
– Aika paljon iskä oli poissa kotoa keikkamatkoillaan.
Joskus Jenni pääsi mukaan. Silloin hän näki läheltä, kuinka tunnettu hänen isänsä oikeastaan oli.
Julkisuus ei kuitenkaan tuntunut lapsesta oudolta. Se oli Jennille vain normaalia arkea.
– Kaikki on ollut niin pitkään ennen kuin olen edes syntynyt. Hän oli suuri jo silloin, kun minä synnyin. Minun elämäni lapsena oli sellaista… Kierretään ympäri Suomea, ollaan keikkalavojen takana ja ihmiset katsovat perään.
Ihmisten huomio ei häirinnyt Jenniä.
– En kokenut ihmisten käytöstä koskaan häiritsevänä… Se oli minulle niin tavallista, etten kokenut sitä mitenkään ihmeellisenä.
Aikuisena hän on kuitenkin joskus pysähtynyt miettimään, miten erilainen lapsuus olisi voinut olla, jos isä olisi jäänyt musiikkiuran sijaan aiempaan ammattiinsa hitsariksi.
Jennin vanhemmat erosivat 1990-luvun lopulla. Tuolloin 12-vuotias Jenni muutti isänsä luo.
– Olen aina ollut iskän tyttö, hän on aiemmin kuvannut suhdettaan isäänsä.
Lopulta tytär seurasi isänsä alalle
Musiikki oli Jennin elämässä läsnä pienestä pitäen, mutta esiintyminen ei tuntunut hänestä pitkään omalta jutulta. Hän kertoo kärsineensä esiintymisjännityksestä ja olleensa ujo.
– Olen aina jännittänyt esiintymisiä. Olen ollut ujo ja esiintymiskammoinen, enkä ole kokenut laulamista omaksi jutuksi.
Jenni kouluttautui ensin ravintola-alalle. Lopulta musiikki kuitenkin vei mukanaan.
Ensimmäisen keikkansa hän teki Tampereella lähiöbaarissa vuonna 2016. Päivästä tuli lähtölaukaus omalle musiikkiuralle, mutta myös Pate joutui aluksi totuttelemaan siihen, että hänen tyttärensä halusi esiintyä.
– Hän oli alkuun hämmentynyt musiikki-innostuksestani, mutta se meni nopeasti ohi. Sen jälkeen olimme molemmat sitä mieltä, että näin se kuuluikin mennä. Se oli luonnollinen jatkumo.
Jenni sai uransa alkuvaiheessa kokemusta muun muassa Paten konserttisalikiertueen taustalaulajana ja Popedan keikoilla vierailevana solistina.
Isä ei kuitenkaan ryhtynyt varsinaiseksi opettajaksi.
– Ei tullut ohjeita, eikä varoituksia. Enemmänkin kyse oli kollektiivisesta yhteydestä. Oli ihanaa, että niin lähellä oli tyyppi, joka on nähnyt aika paljon ja jolta pystyi kysymään kaikkea.
Yhteinen musiikkimaailma toi heitä entistä lähemmäs toisiaan. Jenni kertoo, että he pystyivät puhumaan toisilleen myös sellaisista asioista, joita oli vaikea jakaa muiden kanssa.
– Meillä oli paljon samoja asioita, joiden kanssa kamppailimme. Toimimme toistemme vertaistukena, mikä oli ihanaa.
Viimeisinä vuosina heidän yhteiseen arkeensa kuuluivat viikoittaiset kävelylenkit. Niiden aikana puhuttiin kaikesta mahdollisesta – elämästä, musiikista ja tavallisista arjen asioista.
Nyt juuri nuo pienet rutiinit tuntuvat Jennistä erityisen tärkeiltä. Hän on huomannut kaipaavansa myös isän kanssa tehtyjä moottoripyöräretkiä.
Pate suunnitteli mielellään yhteisiä ajeluita ja mietti etukäteen, missä pysähdyttäisiin syömään ja minne seuraavaksi suunnattaisiin.
– Tehtiin porukalla moottoripyöräretkiä eri paikkoihin. Ne ovat puuttuneet nyt tästä kesästä… Niitä on kaivannut samoin kuin ihan sitä perusoloa ja -menoa.
Kaikista vaikeuksista huolimatta isän ja tyttären väliin jäi vahva side. Nyt Jennin jäljellä on ikävä, muistot ja yhteiset hetket, joihin hän voi palata.
Lopulta viesti isälle on yksinkertainen ja suoraan sydämestä.
– Iskä, mä rakastan sua.
