92-vuotias Taneli Makkonen palaa muistoissaan vuosikymmenten taakse, aikaan jolloin viestit kulkivat hitaasti ja jokaisella sanalla saattoi olla suuri merkitys. Jatkosodassa hän työskenteli radiosähköttäjänä kaukana rintamalinjan takana.
Oulaistelainen sotaveteraani muistaa yhä tarkasti, kuinka viestit vastaanotettiin, purettiin ja välitettiin eteenpäin. Salatut sanomat eivät auenneet hetkessä. Niiden kanssa tarvittiin kärsivällisyyttä, tarkkuutta ja joskus myös hyvää onnea.
Makkonen pyytää tapaamisen aluksi anteeksi sitä, että liikkuminen on hidastunut.
– Askel ei ole enää yhtä kepeä kuin ennen. Reilun vuoden takaisen reisiluun murtuman takia joudun edelleen turvautumaan keppiin, mutta muuten on elämä kohdellut hyvin. Arki vaimon kanssa sujuu leppoisasti ja ansaituista eläkepäivistä nauttien, veteraani Makkonen kertoo.
Makkonen kuvailee itseään avoimeksi karjalaispojaksi. Hänen lapsuudenkotinsa sijaitsi Savonlinnan lähellä, ja äidillä oli vahvat juuret Karjalankannaksella.
– Ehkäpä juuri näiden taustojen ansiosta minustakin varttui välitön ja iloinen karjalaispoika, Makkonen hymyilee.
Lapsuus kului viisilapsisessa maanviljelijäperheessä. Työtä riitti kaikille, eikä tehtäviä tarvinnut erikseen jakaa.
– Minulla on lapsuudestani erittäin hyvät muistot. Kotini oli rakastava ja kannustava. Työn syrjään tartuttiin jo varhain, sillä kahdeksan lypsävän tilalla riitti hommia ikään ja kokoon katsomatta. Ei siinä kyselty eikä kyseenalaistettu työtehtäviä. Kukin teki mitä osasi ja jos ei osannut, niin opeteltiin.
Sodan varjo ulottui omaan kotiin
Talvisodan aikana Makkonen oli vielä liian nuori armeijaan. Sota ei kuitenkaan jäänyt hänen perheelleen etäiseksi asiaksi.
Erityisesti mieleen painui äidin suru, kun perheen koti Karjalankannaksella menetettiin sodan seurauksena.
– Olin liian nuori palvelukseen, mutta sota vaikutti kuitenkin erittäin syvästi myös meidän perheeseen. Muistan edelleen vahvasti äitini kokeman murheen, kun koti Kannaksella jäi sodan jalkoihin. Tämä ei koskaan unohdu. Ei koskaan, Makkonen sanoo.
Vuonna 1943 Makkonen aloitti asepalveluksensa Santahaminan radiopataljoonassa.
Ensin edessä oli kolmen kuukauden jalkaväen peruskoulutus. Kouluttajina toimivat miehet, joilla oli jo omakohtaista kokemusta rintamalta.
– Siinä tunsi itsensä poikaseksi, kun etulinjassa ryömineet jermut ottivat ohjat käsiinsä. Mutta koulutus oli äärimmäisen hyvä, tehokas ja ennen kaikkea perusteellinen, Makkonen luonnehtii.
Peruskoulutuksen jälkeen hän siirtyi Suomenlinnaan. Siellä alkoi kahden kuukauden radiosähköttäjäkoulutus.
Opiskelu oli tiivistä. Päiviin kuului sekä teoriaa että käytännön sähkötysharjoituksia.
Koulutuksen päätteeksi Makkonen suoritti ensimmäisen luokan radiosähköttäjätutkinnon. Sen jälkeen hän sai komennuksen Itä-Karjalan sotilashallintopiirin esikuntaan Tuupovaaraan.
Elettiin vuoden 1944 kevättä.
Perillä kävi kuitenkin nopeasti ilmi, ettei sähköttäjälle ollut juuri käyttöä. Puhelinyhteydet toimivat hyvin.
– Siellä oli kuitenkin hyvät puhelinyhteydet, joten sähkötystä ei tarvittu.
Kaukana korvessa tarvittiin radiosähköttäjää
Makkosen ammattitaidolle löytyi pian käyttöä. Hän sai uuden komennuksen Porajärven Himolankylässä sijaitsevalle vartioasemalle.
Siellä olosuhteet olivat aivan toisenlaiset.
Asema sijaitsi syvällä korvessa. Suomen rajalle oli noin 40 kilometriä ja lähimpään puhelinyhteyteen 25 kilometriä.
Vartioasemalla työskenteli joukko miehiä, jotka eivät kuntoisuutensa vuoksi olleet varsinaisessa rintamapalveluksessa.
– Näille kuntoisuusluokan B1 ja B2 miehille oli annettu tehtävä pitää huoli asemasta ja sen ympäristössä olevista siviileistä. Venäläisistä ei ollut välitöntä vaaraa, mutta aina oli mahdollisuus, että paikalle eksyy vihollispartio.
Himolankylän asemasta tuli myös Makkosen oma tukikohta.
Arki oli hänen muistonsa mukaan yllättävän rauhallista.
– Rehellisesti sanottuna homma oli erittäin leppoisaa. Vahvuutemme oli neljä miestä, mutta päivystimme kuitenkin aina yksin.
Vuorot vaihtuivat kahden tunnin välein. Yhteyksiä pidettiin naapuriasemille, ennen kaikkea Kuutamolahteen.
Kun yksi miehistä oli radiolaitteen ääressä, muut saattoivat käyttää aikaansa uimiseen tai syömiseen.
Ruokahuolto oli Makkosen mukaan kunnossa. Vartioasemalla oli oma ruokala ja muonituslotta, joka huolehti ruoasta. Lisäksi lähellä sijaitsi huoltojoukkojen ruokailupaikka, joka palveli automiehiä ympäri vuorokauden.
Myös radiosähköttäjät pääsivät nauttimaan tarjonnasta.
– Erityisesti automiehille suunnattu ruokala oli auki ympäri vuorokauden ja lihapullia riitti mukavasti meille radiosähköttäjillekin, Makkonen muistelee.
Jokaisen viestin takana saattoi olla käsky
Rauhallinen vartioaseman arki ei tarkoittanut, että radiotyö olisi ollut helppoa.
Sodanaikainen viestintä perustui salaukseen. Sanomien purkamisessa käytettiin muun muassa matolaatikkoa ja salauskiekkoa.
Pienikin virhe saattoi olla kohtalokas.
– Tarkkana täytyi olla. Vuoroista täytyi pitää kiinni ja koodikielellä luotujen sanomien tuli olla sisällöltään lyhyitä ja ytimekkäitä.
Usein viestit olivat hyvin lyhyitä. Esimerkiksi:
”Meillä ei mitään sanomaa. Onko Teillä”.
Lyhyydestä huolimatta sanomien käsittely vaati aikaa ja keskittymistä. Koodien avaaminen oli oma taitonsa, eikä tehtävää otettu kevyesti.
– Jokainen viesti täytyi purkaa äärimmäisen tarkkaan. Yleensä tämä tehtiin porukalla, sillä purkaminen oli yleensä aikaa vievää hommaa. Virheisiin ei ollut varaa, sillä jokaiseen viestiin oli piilotettuna sotilaallinen käsky.
Kaikki viestit eivät kuitenkaan olleet salattuja. Joskus sanoma tuli vastaan niin sanottuna selväkielisenä.
Silloin sähköttäjien oli oltava täysin varmoja siitä, ettei vihollinen ollut päässyt kuuntelemaan viestintää.
Radiolaitteisto painoi 36 kiloa
Makkosen ja hänen tovereidensa käyttämä radioasema toimi paristoilla ja oli heikkotaajuuksinen.
Sähkötyksellä yhteys kantoi noin 50 kilometrin päähän ja puheella noin 20 kilometrin päähän.
Laitteisto oli fyysisesti raskas, mutta onneksi sitä ei tarvinnut jatkuvasti kantaa paikasta toiseen.
Kahteen laatikkoon pakatun kokonaisuuden lähettimen sisältävä osa painoi peräti 36 kiloa.
Radiolavan oli oltava jatkuvasti miehitettynä. Asemaa ei saanut jättää valvomatta edes hetkeksi.
– ”Radiolavan” oli oltava koko ajan miehitetty. Asemaa ei saanut jättää hetkeksikään valvomatta. Tämä oli pidettävä mielessä, vaikka muuten toimintamme oli varmasti rintaman leppoisinta hommaa.
Radiosähköttäjillä oli myös kiväärit, mutta Makkosen kohdalla ase sai vapaa-ajalla aivan toisenlaisen käyttötarkoituksen.
Hän päätti muutaman asetoverinsa kanssa lähteä metsälle.
– Vapaa-ajan jokainen sai käyttää parhaalla katsomallaan tavalla. Minä päätin hyödyntää sen muutaman asetoverini kanssa metsästykseen. Olimme niin korvessa, ettei muutamasta laukauksesta ollut kenellekään haittaa.
Metsästysretkillä vastaan tuli muutaman kerran myös hirvi.
Saaliin liha päätyi lotan keittiöön.
– Veimme lihat lotalle ja seuraavat viikot syötiinkin isolla porukalla kunnon lihasoppaa. Automiehetkin olivat mielissään lämpimästä keitosta.
Sodan jälkeen alkoi jälleenrakennuksen aika
Kun Makkonen palasi siviiliin, hän asettui ensin muutamaksi vuodeksi takaisin lapsuudenkotiinsa.
Sodan jälkeinen Suomi oli jälleenrakentamisen ja uudelleen asuttamisen aikaa. Myös Makkosen perheeseen tuli 17 kotinsa menettänyttä karjalaista.
Arki oli niukkaa ja lähes kaikkea säännösteltiin.
– Sodan jälkeinen ajan jakso oli jälleenrakentamista ja siirtolaisten asuttamista. Meilläkin oli 17 kotinsa menettänyttä karjalaista. Ajat olivat vaikeat, sillä kaikki oli säännösteltyä. Jopa rautanaulat olivat kortilla, Makkonen muistelee.
Kun vaikein pula-aika alkoi hellittää, Makkonen suuntasi opiskelemaan.
Hän kävi maamieskoulun ja jatkoi myöhemmin Hyvinkään maatalousopistossa, josta valmistui agrologiksi.
Ensimmäinen työpaikka löytyi Kerimäeltä maatalousneuvojana.
Siellä hän löysi myös tulevan vaimonsa.
Perheeseen syntyi myöhemmin kolme tyttöä. Yksi heistä kuoli neljävuotiaana liikenneonnettomuudessa.
Vuonna 1959 perhe muutti Oulaisiin. Siellä Makkonen työskenteli maatalousneuvojana aina eläkeikään asti.
Työstä muodostui hänelle pitkä ja merkityksellinen ura.
– Koen olevani tavattoman onnekas, kun olen saanut olla terve ja toimia samalla myös unelmieni ammatissa. Työ maaseutuneuvojana ja myöhemmin myös osa-aikaisena maataloussihteerinä oli erittäin opettavaista, mutta samalla myös rakasta. Elämä on kohdellut minua hyvin, veteraani Makkonen muotoilee.
Taneli Makkosen sodanaikaiset muistot ovat samalla kertomus ajasta, jolloin viestit kulkivat koodattuina, radiolaitteet painoivat kymmeniä kiloja ja yhdelläkin puretulla sanomalla saattoi olla suuri merkitys.
