Sairaanhoitaja kuuli useina peräkkäisinä öinä outoja ääniä huoneesta numero 7. Ne olivat huutoja. Ei kovia – enemmänkin vaimeita, tukahdutettuja, ikään kuin joku pelkäisi, että häntä kuullaan. Aina suunnilleen samaan aikaan – illalla, kun käytävät tyhjenivät ja valo heikkeni.
Hän pysähtyi ämpärin kanssa keskelle käytävää ja kuunteli. Sairaala oli muutenkin pelottava, mutta tuo voihkaisu viilsi hermoja kuin veitsi. Se ei ollut tavallinen kivun voihkaisu.
Sairaanhoitaja oli työskennellyt täällä pitkään. Työ oli raskasta, palkka pieni, mutta hän piti pintansa. Hän oli tottunut hajuun, yövuoroihin ja toisten kärsimykseen. Mutta huone numero seitsemän alkoi yhä enemmän huolestuttaa häntä.
Siellä makasi vanhempi potilas – rauhallinen, siisti, aina kiitollinen avusta. Murtunut lonkkaliitos, vuodelepo. Hän valitti harvoin, mutta katsoi yhä useammin lattiaan ja säpsähti äkillisistä äänistä.
Sitten ilmestyi outo vierailija.
Mies tuli illalla. Aina yksin. Hyvin pukeutunut, itsevarma, puhui rauhallisesti ja kohteliaasti. Hän esittäytyi sukulaiseksi.
Vierailujensa jälkeen vanhempi potilas muuttui: silmät punottivat, huulet tärisivät, kädet kylmenivät. Kerran sairaanhoitaja huomasi jopa sinisen mustelman hänen ranteessaan.
Hän yritti selvittää tarkemmin, mitä tapahtui, mutta potilas käänsi heti katseensa pois ja kuiskasi, että kaikki on kunnossa.
„Ei sinun asiasi. Jos hän on sukulainen, hänellä on siihen oikeus,“ he sanoivat.
Mutta voihkaisu palasi aina uudelleen.
Eräänä iltana sairaanhoitaja kuuli askeleita huoneen edessä. Sitten vaimeita ääniä. Hän puhui terävästi, vanhempi potilas mutisi jotain, ikään kuin puolustaakseen itseään. Tylsä isku. Lyhyt huuto.
Sinä yönä sairaanhoitaja ei voinut nukkua.
Hän kehitti suunnitelman totuuden selvittämiseksi. Jos kukaan ei katso – hän näkisi sen.
Seuraavalla kerralla hän meni huoneeseen aikaisin. Valo oli himmeä, potilas nukkui. Sairaanhoitaja ryömi lattialla ja ahtautui sängyn alle. Pölyä, kylmä linoleumilattia, ruostuneita jousia hänen yläpuolellaan. Hän tunsi olonsa hirvittävän epämukavaksi.
Askeleita käytävällä. Ovi narisi. Hän astui sisään.
Ja sitten tapahtui jotain, joka sai hänen henkensä salpautumaan.
Aluksi hän puhui rauhallisesti. Erittäin rauhallisesti. Hän selitti potilaalle, että talo oli joka tapauksessa „kadonnut“, että se ei tuottaisi hänelle yksin mitään, että heidän täytyisi allekirjoittaa papereita. Hän sanoi, että jos potilas ei suostuisi vapaaehtoisesti, hän „auttaisi“.
Potilas itki ja pyysi jättämään hänet rauhaan. Hän sanoi, ettei aio allekirjoittaa mitään.
Silloin hänen äänensä muuttui.
Hän kumartui vuoteen ylle ja alkoi uhkailla. Hän sanoi, että potilaan täytyy ottaa lääkkeensä, hän tiesi, miten se tehdään niin, ettei lääkärit huomaa, ja jos hän olisi itsepäinen, hänen vointinsa huononisi. Paljon huonommaksi.
Sairaanhoitaja pidätti hengitystään.
Hän näki, kuinka mies otti esille ruiskun. Ei sairaalan lääkettä. Toinen, tumma, ilman merkintää. Hän antoi sen, potilaan vastustuksesta huolimatta. Vanhempi nainen huusi, hänen kätensä putosi voimattomasti lakanan päälle.
Hän syöksyi piilopaikastaan, huusi, repi oven auki. Melua syntyi, hoitajat ja vuorossa ollut lääkäri juoksivat paikalle. Mies pidätettiin paikan päällä. Ruisku takavarikoitiin. Hänen taskustaan löydettiin asiakirjoja – jo valmiiksi valmisteltuja, allekirjoituskenttien kanssa.
Myöhemmin selvisi, että injektiot eivät sisältäneet lääkkeitä. Juuri tämän vuoksi vanhemman potilaan tila huononi dramaattisesti.
