Kun Saana Kiviranta sulki silmänsä bussissa maaliskuisena yönä vuonna 2004, hänellä oli vahva tunne siitä, ettei kaikki ollut kunnossa. Seuraava muistikuva onnettomuuden jälkeen oli jotain aivan muuta kuin tavallinen herääminen.
Bussin lattialla makasi verisiä ihmisiä. Penkkejä ja tavaroita oli ympäriinsä, ja koko tilanne oli muuttunut hetkessä kaoottiseksi.
Konginkankaan bussiturmassa kuoli 23 ihmistä ja 14 selvisi hengissä. Tuolloin 24-vuotias Saana sai erittäin vakavia vammoja. Fyysisten ja psyykkisten seurausten kanssa hän on joutunut elämään vielä yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin.
Kaiken lisäksi edessä oli pitkä kiista vakuutusyhtiön kanssa.
– Olin alussa täysin liikuntakyvytön. Kun pääsin hieman jaloilleni ja elämän syrjään kiinni, vakuutusyhtiö löi ällikällä ja eväsi minulta kaikki korvaukset, Saana kertoo.
Hänelle kaikkein vaikeinta oli tunne siitä, että hänen kokemuksensa kyseenalaistettiin.
– Ei voi mitenkään järjellä käsittää, että uhrista tehdään syyllinen ja leimataan jopa valehtelijaksi.
Yöllinen matka muuttui sekunneissa
Onnettomuus tapahtui 19. maaliskuuta 2004 kello 2.08 Nelostiellä Äänekosken Konginkankaan alueella.
Saana oli matkalla tutun työporukan kanssa kohti Rukaa. Tarkoituksena oli lähteä laskettelemaan ja viettää aikaa yhdessä.
Olosuhteet olivat kuitenkin vaikeat.
– Silloin keli oli tosi huono. Päätin alkaa nukkua. Minulla oli kuitenkin sellainen erikoinen ja hyvin vahva tunne siitä, että jotain pahaa tapahtuu, ajamme kolarin, Saana muistelee.
Seuraava muistikuva palautuu hänen mieleensä edelleen hyvin voimakkaana.
– Havahduin tajuttomuudesta ja tajusin makaavani bussin lattialla. Ympärilläni oli verisiä ruumiita ja joka puolella oli penkkejä ja tavaroita.
Pelastushenkilökuntaa oli jo paikalla. Saana kokosi voimansa ja onnistui nousemaan istumaan.
Hetken ajan hänen mielessään oli aivan väärä tulkinta tilanteesta.
– Luulin ensin, että olemme meren jäällä ja sitten minulle tuli hirveä paniikki päästä ulos bussista.
Shokissa hän ei vielä pystynyt ymmärtämään vammojensa vakavuutta. Hän huomasi esimerkiksi, ettei oikea käsi liikkunut normaalisti.
Myöhemmin selvisi, että hänellä oli yli 20 murtumaa aina selkärankaa myöten. Toinen keuhko oli puhjennut.
– Muistan ihmetelleeni, että miksi oikea käteni ei liiku. En tietenkään tajunnut siinä shokkitilassa, että käteni oli lähestulkoon palasina. Olin yltä päältä veressä ja naamani oli täynnä lasinsirpaleita. Sitten päässäni alkoi selventyä, että nyt on ajettu todella paha kolari.
Paperirullat murskasivat bussin etuosan
Onnettomuudessa tilausbussi, jossa oli kuljettajan lisäksi 36 matkustajaa, törmäsi vastaan tulleen rekka-auton heittelehtivään perävaunuun.
Tien pinta oli juuri sataneen veden vuoksi erittäin liukas ja jäinen.
Rekan kyydissä oli viisi valtavaa, lähes tuhat kiloa painavaa paperirullaa. Törmäyksessä ne syöksyivät bussin etuosaan ja aiheuttivat valtavaa tuhoa.
Onnettomuustutkintakeskuksen ja poliisin myöhemmin julkisuuteen tuomat kuvat näyttivät, kuinka pahasti bussi oli vaurioitunut.
Sairaalassa Saanan vammojen laajuus tarkentui.
Katkenneet kylkiluut olivat puhkaisseet toisen keuhkon. Selkärangasta oli murtunut kolme nikamaa. Lisäksi solisluu, lapaluu ja osa sormista olivat murtuneet.
Selkärankaa tuettiin rautakehikolla ja kovia kipuja hoidettiin morfiinilla.
Fyysisten vammojen rinnalla Saana joutui kohtaamaan myös psyykkiset seuraukset. Tutkimuksissa hänellä todettiin aivovamma.
Hautajaisiin pyörätuolissa
Aluksi Saana oli vuoteenomana ja lähes täysin liikuntakyvytön. Turman selviytyneille ei heti kerrottu, kuinka moni heidän läheisistään ja matkakumppaneistaan oli kuollut.
Muutaman päivän kuluttua Saana sai tiedon ystävänsä kuolemasta.
– Muutaman päivän kuluttua minua sairaalassa katsomassa käynyt ystävä kertoi työkaverini kuolleen.
Muutamaa viikkoa myöhemmin Saana osallistui tämän hautajaisiin pyörätuolissa.
– Itkin siellä taukoamatta. Päässäni pyöri pitkään koko ajan ajatus, että miksi juuri hän menehtyi, miksi en minä.
Vähitellen keho alkoi kuitenkin toipua pahimmista vammoista.
Kun kivut helpottivat, Saana alkoi ajatella paluuta työelämään. Hän työskenteli tuolloin esimiestehtävissä suuressa teleoperaatioalan yrityksessä.
Aluksi paluu näytti onnistuvan.
Sitten ongelmat alkoivat uudelleen.
Saana kärsi sekavuudesta, syvästä väsymyksestä, näköhäiriöistä sekä vaikeuksista tuottaa ja ymmärtää puhetta.
Useat sairauslomat eivät lopulta riittäneet, vaan hänen oli jäätävä kokonaan pois työstä.
”Silloin alkoi ihan uusi helvetti”
Kun palkkatulot loppuivat, myös taloudellinen tilanne romahti.
– Rahat loppuivat. Jouduin muuttamaan vanhempieni luokse ja lainaamaan heiltä rahaa tullakseni toimeen.
Vasta myöhemmin Saanalle kerrottiin, että hänellä voisi olla oikeus liikennevakuutuksen perusteella maksettaviin korvauksiin.
Siitä alkoi lähes seitsemän vuotta kestänyt oikeustaistelu.
Saanan mukaan vakuutusyhtiö ei hyväksynyt hänen todettua aivovammaansa oireiden syyksi eikä myöntänyt hänelle tapaturmaeläkettä.
– Lääkärin mukaan vammani eivät johtuneet onnettomuudesta, vaan olin jotenkin aiheuttanut ne itse.
Pitkä taistelu alkoi kuluttaa myös henkisiä voimavaroja.
– Eräässä vaiheessa olin jo niin väsynyt, että aloin kyseenalaistaa elämäni jatkamista, Saana kertoo.
Vanhempien tuki ja hyvä asianajaja auttoivat häntä kuitenkin jatkamaan.
– Onneksi vanhempieni ja hyvän asianajajan tuella sain voimia jatkaa elämää ja taistelua oikeuksieni puolesta.
Korvaukset lopulta etenivät
Vuonna 2009, viisi vuotta onnettomuuden jälkeen, Saana pääsi Kelan kuntoutukseen.
Kaksi vuotta myöhemmin hän sai Liikennevahinkolautakunnan suosituksella myös tapaturmaeläkkeen.
Silti vuosien kohtelu on jäänyt painamaan.
– On vieläkin hyvin vaikea uskoa, että nykymaailmassa joutuu kohtaamaan tällaista kohtelua vakuutusyhtiöltä, Saana sanoo.
Nykyään hän käyttää omia kokemuksiaan muiden auttamiseen.
Saana toimii kokemusasiantuntijana ja kertoo tapaturmien uhreille, millaisia asioita heidän kannattaa huomioida. Hän luennoi terveydenhuollon ja pelastusalan ammattilaisille ja on kirjoittanut kokemuksistaan myös Rekan alle jäänyt -kirjan.
Hän haluaa erityisesti tuoda esiin sen, kuinka raskas prosessi loukkaantuneella voi olla edessään itse onnettomuuden jälkeen.
Saanan mukaan vakavasti loukkaantunut joutuu ensin selviytymään vammoistaan ja niiden seurauksista. Sen jälkeen vastaan voi tulla pitkä vakuutusprosessi ja juridinen taistelu.
Hän kertoo myös keskustelleensa Suomessa useiden uhrien kanssa, joiden elämä on vaikean vakuutuskiistan aikana ajautunut erittäin ahtaalle.
Saana haluaa muuttaa järjestelmää
Saanan mielestä uhreille pitäisi tarjota nykyistä enemmän tietoa heidän oikeuksistaan ja siitä, miten vakuutusasioissa kannattaa edetä.
Hän pitää erityisen tärkeänä pätevän lakimiehen hankkimista, vaikka tietää samalla, että oikeudellinen apu voi olla kallista.
– Tärkeää on levittää tietoa siitä, mikä vakuutuslakipykäläviidakko uhrilla on edessään sen lisäksi, että hän joutuu kamppailemaan terveytensä kanssa.
Saanan mukaan monet luovuttavat jo ennen varsinaisen oikeustaistelun alkamista, koska prosessi voi tuntua liian raskaalta ja kalliilta.
Hän on puhunut asiasta myös poliitikoille ja kertonut onnettomuuksien uhrien asemasta vakuutusyhtiöiden kanssa.
Hänen mukaansa vastaus on ollut, että ongelma tunnetaan, mutta mahdollisuudet muutokseen ovat rajalliset.
Siksi Saana haluaa jatkaa asian parissa työskentelyä.
Hän on puhunut kokemuksistaan myös eri alojen oppilaitoksissa opiskeleville nuorille, joita hän pitää tulevaisuuden päätöksentekijöinä.
– Uskon jääneeni juuri siksi henkiin, että voin työstää tähän ongelmaan ratkaisun. Se vie aikaa, mutta ensin pitää kylvää siemenet, josta kasvu alkaa.
