Vielä 1970-luvun alussa Riitta Havukainen istui Helsingin yliopiston kirjastossa kirja avoinna edessään. Hän oli parikymppinen ja valmistautui tenttiin, jonka aiheena oli kantasuomen äännehistoria. Suomen kielen ja kirjallisuuden opintoja oli takana jo muutaman vuoden verran.
Sisällä kuitenkin kuohui aivan muu ajatus.
Mitä minä täällä teen? Tämä ei ole minun elämääni.
Sitten Riitta sulki kirjan. Rauhallisesti. Hän nousi, lähti pois eikä palannut enää koskaan.
Tuosta tavalliselta näyttäneestä hetkestä alkoi käänne, joka vei hänet lopulta yhdeksi Suomen arvostetuimmista näyttelijöistä.
Nyt, viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, yli seitsemänkymppisen Riitta Havukaisen ura jatkuu edelleen vahvana. 2020-luvulla hän on saanut tv-rooleistaan kaksi Kultainen Venla -palkintoa, ja viime vuonna hänen pitkää uraansa kunnioitettiin pro-Finlandia-mitalilla.
Syyskuussa ensi-iltansa saavassa elokuvassa Presidentin kyyditys Havukainen nähdään presidentti K. J. Ståhbergin vaimon Ester Ståhlbergin roolissa. Myöhemmin syksyllä hänellä on päärooli Päivi Räsäsestä kertovassa audiodraamassa.
Ester Ståhlberg tuntuu Havukaisesta hahmoista läheisemmältä. Hänet tunnettiin kirjailijana, mutta myös vahvasta työstään vähäosaisten lasten puolesta.
”Hän oli aikamoinen leidi. Meissä on ehkä samaa se, että olemme hyviä lukemaan tilanteita ja tuikkaamaan nasakoita kommentteja osuviin kohtiin.”
Päämäärätietoisuutta on tarvittu Havukaisen omassakin elämässä. Vaikka hän rakasti kieltä ja kirjallisuutta, näyttelemisen kaipuu voitti lopulta yliopisto-opinnot. Hän päätyi Ylioppilasteatteriin ja haki kevät toisensa jälkeen Teatterikorkeakouluun.
Hakijat kulkivat kohti pääsykokeita yhdessä kuin sopulilauma. Yksi onnistui, monet jäivät ulkopuolelle.
Hylkäykset tuntuivat raskailta. Ne saattoivat pysäyttää hetkeksi, mutta eivät lopullisesti.
”Se oli kovaa aikaa. En ollut ollenkaan varma, olenko lahjakas, mutta joku sisäinen varmuus oli siitä, että tämä on se, mitä haluan.”
Lopulta kuudes yritys toi tuloksen. Riitta oli 27-vuotias, kun hänen nimensä löytyi sisään päässeiden joukosta. Ympärillä iloittiin ja itkettiin, mutta hänen oma reaktionsa oli paljon hillitympi.
Helpotus tuli syvänä huokauksena. Pitkä ponnistus oli vihdoin ohi.
Sama rauhallisuus näkyy hänessä edelleen.
”Vaikka tunne on iso, en riehu.”
Loukkaavat sanat jäivät mieleen
Yksi lause on pysynyt Riitan muistissa vuosikymmeniä.
Hankkisit siekii kunnon ammatin, pellenä pyörit ympär Suomee.
Näin hänen isänsä sanoi, kun Riitta oli lähdössä teatterikiertueelle.
”Miten onkaan, että tällaisetkin ilkeät lausahdukset ihminen muistaa lopun ikänsä”, Riitta pohtii.
Hänen lapsuudessaan kannustaminen ei ollut samalla tavalla osa kasvatusta kuin nykyään. Riitta arvioi, että pelkona saattoi olla lapsen liiallinen ylpistyminen.
”Aikalaiskokemus”, hän hymähtää.
Riitan vanhemmat olivat Karjalan evakkoja Viipurista. Heidän toiveensa oli, että tyttärestä tulisi lääkäri, ekonomi tai juristi. Riittaa ja hänen sisartaan Leenaa kasvatettiin samalla tavalla kuin vanhempia oli aikoinaan kasvatettu.
Kuittailua ja vähättelyä riitti.
”He jatkoivat sitä ketjua”, Riitta sanoo harmissaan.
Silti Riitta ei ole luovuttavaa tyyppiä. Hän uskoo, että juuri lapsuudesta asti opittu tapa selvitä on pakottanut etsimään sisäistä sisua. On pitänyt nousta uudelleen, vaikka olisi arvosteltu tai kohdeltu huonosti.
Se näkyy myös siinä, miten hän suhtautuu muihin.
”Ehkä tämän vuoksi huomaan herkästi, jos muita kohdellaan huonosti. Varsinkin nuoria, jotka voivat olla epävarmoja, pitää tukea eikä tylyttää.”
Nuorena Riitta kuitenkin uskoi helposti, että työelämässä saatu tyly kohtelu johtui hänestä itsestään. Hän saattoi ajatella, ettei hän yksinkertaisesti ollut tarpeeksi hyvä.
Kaikkein kipeimmältä se tuntui silloin, kun loukkaava ihminen oli joku, jota hän arvosti.
Myöhemmin hän ymmärsi, ettei ilkeys välttämättä kertonut kohteestaan mitään.
”Epävarmuus oli nuorena niin kaiken kattavaa, että sen kautta suodattui kaikki. Nuori ihminen ei ymmärrä, mitä kaikkea ilkeyden taustalla voi olla. Katkeruutta ja elämänpettymyksiä.”
Teatterikorkeakoulun tunnettu tylyttäjä Jouko Turkka ei silti onnistunut pääsemään Havukaisen ihon alle. Siihen vaikutti osaltaan ikä, mutta myös se, että Riitta kuului Turkan suosikkeihin.
Turkalta hän oppi näyttelijäntyössä tarvittavaa pelottomuutta. Uskallusta mennä tilanteisiin täysillä, heittäytyä ja tehdä asioita ilman jatkuvaa varovaisuutta. Myös tietynlainen röyhkeys tuli tutuksi.
Silti Riittaa häiritsi se, miten Turkka kohteli muita ympärillään.
”Hän oli pelottava hahmo.”
Hansusta tuli käännekohta
1980-luvun puolivälissä Riitta loi kollegoidensa kanssa komediallisia hahmoja Teatterikorkeakoulun oppilastyöhön. Hän ei ollut varma, naurattaisiko idea ketään.
Sitten TV2 ohjaaja Reima Kekäläinen näki esityksen ja ehdotti, että siitä tehtäisiin televisiosarja.
Riitta epäili, toimisiko Fakta homma televisiossa. Epäily osoittautui turhaksi.
Suomalaiset ottivat Hansun, Pirren, Hekan ja Auliksen omikseen.
”Johonkin ajan hermoon se silloin osui.”
Sarjaa tehtiin uudelleen 1990-luvulla. Hansu ei myöskään ole kadonnut kokonaan. Riitta esiintyy hahmona edelleen, tosin nykyään vain silloin tällöin, yhdessä Pirreä näyttelevän Eija Vilppaan kanssa.
”Se oli lopulta ammatillisesti käänteentekevä hetki ja toi meille kaikille näkyvyyttä”, Riitta sanoo.
Teatterin rinnalle on vuosien mittaan tullut valtava määrä tv- ja elokuvatöitä. Silti uran merkittävimmäksi työksi Riitta nostaa roolinsa Henrik Ibsenin Brand-näytelmässä vuonna 1987.
Hän oli silloin 31-vuotias ja näytteli Agnesia, lannistettua papin rouvaa. Rooli oli samalla tärkeä askel hänen asemansa vakiinnuttamisessa Helsingin Kaupunginteatterissa.
Näytelmässä käsiteltiin raskaita aiheita. Mukana oli uskonnollista ankaruutta ja lapsen kuolema.
Rooli vaikutti Havukaiseen syvästi.
”Olin vihdoin näyttelemisessä kiinni koko sieluni syvyydellä.”
Äidiksi tulo muutti kaiken
Vuonna 1990 Riitta sai esikoisensa Katariinan syliinsä.
Silloin ajatus oli selvä.
Herranjestas, tämän parempaa ei ole.
”Ymmärsin, että vanhemmuus on elämän ydintä. Rakkaus omaa lasta kohtaan ajoi kaiken muun ohi. Oli ihmeellistä olla äiti.”
Riitta oli 35-vuotias tullessaan ensimmäistä kertaa äidiksi. Monet hänen ympärillään olivat saaneet lapsensa jo vuosia aiemmin, silloin kun Riitta itse vielä haki suuntaansa ja pyrki opiskelemaan.
Myöhäiseen perheellistymiseen vaikutti sekä pitkään jatkunut opiskelupaikan tavoittelu että se, ettei Riitta nuorempana tuntenut erityistä vauvakuumetta.
”En ollut niitä, jotka nuuhkivat toisten vauvoja. Mutta annas olla, kun oma lapsi kasvoi mahassa.”
Raskauden aikana hän luki amerikkalaisia vauvaoppaita englanniksi ja ihmetteli ultraäänikuvassa näkyvää pientä, katkarapua muistuttavaa hahmoa.
Nykyään lapset ovat jo yli 30-vuotiaita, ja kaikki työskentelevät kulttuurialalla. Katariina Havukainen on näyttelijä-käsikirjoittaja, Santtu Salminen käsikirjoittaja-ohjaaja ja Roope Salminen muusikko ja juontaja.
Roopen Riitta sai perheeseensä suhteestaan näyttelijä-juontaja Eppu Salmisen kanssa.
Riitta kertoo tukeneensa lapsiaan heidän omissa töissään, mutta hän ei koskaan patistanut heitä hakeutumaan samalle alalle kuin itse.
Perheen välit ovat läheiset.
”Käymme katsomassa kaikki toistemme työt. Kata sanoi joskus, että äiti varmaan kävisi katsomassa, vaikka näyttelisin käpyä. Se on juuri noin.”
Riitta on miettinyt myös sitä, mitä olisi tapahtunut, jos lapsia ei olisi tullutkaan lähempänä neljääkymppiä.
Vanhemmuus tuntui hänestä oikealta juuri siinä vaiheessa, kun elämässä oli jo eletty ja nähty paljon. Hän muistaa, kuinka hyvältä tuntui työntää lastenvaunuja ilman ajatusta siitä, että pitäisi olla jossain muualla.
Hän tiedostaa myös, ettei äidiksi tuleminen myöhemmällä iällä ole itsestäänselvyys. Riitta ymmärtää niitä, jotka aloittavat lapsen yrittämisen vasta myöhemmin, vaikka samalla lapsettomuuden riski kasvaa.
”Olisin varmaan tehnyt ja yrittänyt kaikkea, jos lasta ei olisi kuulunut. Mutta ei onneksi tarvinnut. Molemmat raskaudet alkoivat helposti, vaikka olin Santun syntyessä jo 39-vuotias.”
1990-luvun lapsiperhearki tuntui hänen mielestään erilaiselta kuin nykyään. Älypuhelimia ei ollut, eikä sosiaalinen media luonut samanlaisia paineita.
Teatterityö oli fyysisesti raskasta vuorotyötä, mutta arki kulki eteenpäin.
”Vanhemmuus oli silloin suurpiirteisempää.”
Kuusikymppisenä päärooliin
Kymmenisen vuotta sitten Riitan Messengeriin ilmestyi viesti käsikirjoittaja Matti Laineelta.
Olisiko häntä kiinnostanut rikosetsivän rooli televisiosarjassa?
Riitta oli juuri täyttänyt 60 vuotta ja ehtinyt jo miettiä, olisivatko kameratyöt hänen osaltaan siinä.
Ajatus osoittautui täysin vääräksi.
Tuloksena oli Paratiisi, jota tehtiin lopulta kolme tuotantokautta.
Pitkään yli 60-vuotiaat naiset olivat televisiossa usein sivurooleissa. Äitejä, vaimoja ja isoäitejä, joiden tehtävänä oli lähinnä määritellä miespuolista päähenkilöä. Riitta kutsuu niitä attribuuttirooleiksi.
Nyt hänestä tuli itse tarinan keskipiste.
Rikosetsivä Hilkka Mäntymäki oli hahmo, johon monet katsojat pystyivät samaistumaan.
”Instagramiin ja Messengeriin tuli suoria viestejä, joissa kiiteltiin, että vihdoin on samaistumispintaa vanhemmillakin ihmisillä. Että ei aina sitä, että on vanhempi mieshenkilö, jolla on 30-vuotias muija.”
Sarjassa käsiteltiin aiheita, joita televisiossa ei ollut juuri aiemmin nähty. Hilkka hoiti Alzheimeria sairastavaa miestään ja ajautui romanssiin itseään 20 vuotta nuoremman kollegan kanssa.
Kuvaukset Suomessa ja Espanjassa olivat intensiivisiä. Päivät venyivät pitkiksi, ja suuri osa vuorosanoista oli englanniksi.
Väsymys aiheutti välillä myös koomisia tilanteita.
Kun Riitan piti sanoa englanniksi rikospaikka, crime scene, sanat menivät hänen suussaan nurinpäin ja hän lausui cream sign. Hän ei itse huomannut virhettään.
”Väitin ohjaajalle vastaan, että enkä sanonut noin. Piti katsoa kohtaus nauhalta ennen kuin uskoin. Sitten kuvattiin uusi otto, ja tein saman virheen uudestaan”, Riitta nauraa.
Seuraavana jouluna hänen postilaatikkoonsa ilmestyi nimetön paketti.
Sisällä oli t-paita, jonka rinnassa luki cream sign. Teksti oli tehty niin, että kirjaimet näyttivät lehdistä leikatuiksi, aivan kuin rikossarjojen nimettömissä uhkailukirjeissä.
Lahjan takana olivat Paratiisin kuvaaja ja puvustaja.
Riitta oli kuvausryhmän vanhin, mutta työskentely eri-ikäisten ja eri taustoista tulevien ihmisten kanssa vahvisti hänen käsitystään ihmisistä.
”Ikä ei ole pelkkä numero, mutta työskennellessä iällä ei lopulta ole merkitystä. Nuorten kanssa nuorrun itsekin.”
Erityisen kirkkaana hänen mieleensä on jäänyt kuvausten ensimmäinen otto Mijas Pueblon kauniissa kaupungissa Aurinkorannikolla.
Kun ensimmäinen klaffi iskettiin, tilanne tuntui lähes epätodelliselta.
”Kun ensimmäinen klaffi iskettiin, ajattelin, että nyt minä olen täällä, tämä on totta ja tässä sitä tehdään. Voiko olla mahdollista!”
