Koko kylä oli varma, että maatilan emäntä Nadja oli menettänyt hieman järkensä miehensä kuoleman jälkeen.
Ihmiset tunsivat sääliä häntä kohtaan. Lähes viisikymmentä vuotta hän oli asunut miehensä kanssa saman katon alla. He olivat aina olleet yhdessä. Yhdessä he menivät ostoksille, istuivat yhdessä penkillä talon edessä, työskentelivät jopa vierekkäin puutarhassa.
Ja sitten hän kuoli.
Hänen poikansa oli kuollut jo monta vuotta sitten. Lapsenlapset asuivat kaupungissa ja tulivat harvemmin kylään. Näin maatilan emäntä Nadja jäi pitkän ajan jälkeen ensimmäistä kertaa täysin yksin.
Eräänä päivänä naapurit huomasivat oudon näyn.
Maatilan emäntä Nadja astui lapion kanssa pihalle ja alkoi kaivaa keskelle tonttia.
Aluksi kukaan ei kiinnittänyt tähän toimintaan paljoa huomiota.
„Luultavasti hän haluaa istuttaa perunoita“, naapurit sanoivat.
Aluksi se oli vain pieni. Sitten siitä tuli syvempi. Lopulta niin syvä, että siinä saattoi seisoa.
Maatilan emäntä Nadja oli jo lähes kahdeksankymmentä. Vuosien varrella hän oli heikentynyt, joten hän työskenteli valtavan kuopan parissa useita päiviä peräkkäin.
Joskus naapurit heräsivät yöllä outoon ääneen. Se oli lapio, joka iski yhä uudelleen kosteaan maahan.
Eräänä päivänä naapuri ei voinut enää hiljaa aidan yli ja kysyi:
„Maatilan emäntä Nadja, miksi kaivatte niin suurta kuoppaa?“
Nainen pyyhki otsaansa kädellään ja vastasi rauhallisesti:
„Mieheni sanoi ennen kuolemaansa, että minun pitää kaivaa tarkalleen pihan keskelle. Joten kaivan.“
„Mutta miksi?“
Maatilan emäntä Nadja kohautti olkapäitään.
„Jos Jumala suo, saan sen vielä tietää.“
Tämän keskustelun jälkeen ihmiset olivat täysin vakuuttuneita, että vanha nainen oli menettänyt järkensä. Jotkut naapurit soittivat jopa poliisille.
Poliisit tulivat vielä samana päivänä. Ja juuri sinä päivänä maatilan emäntä Nadja löysi lopulta sen, mitä hän oli niin kauan etsinyt.
Lapio osui yhtäkkiä johonkin kovaan. Kuului tukahtunut, puumainen ääni.
Maa raivattiin nopeasti pois, ja sen alta paljastui kansi valtavasta vanhasta arkusta, joka näytti pieneltä arkulta.
Sen sisällä oli ihmisjäänteitä. Rinnan päällä oli vanha medaljonki, jonka maatilan emäntä Nadja tunnisti heti. Se oli hänen nuorin poikansa.
Poika, jonka koko kylä oli jo vuosia pitänyt kadonneena. Kauan sitten teini oli hukkunut jokeen. Vain isä tiesi totuuden.
Hän pelkäsi kertoa sen vaimolleen. Sen sijaan hän kertoi kaikille, että hän oli ajanut pojan pois talosta ja kieltänyt häntä palaamasta.
Nainen itki vuosia, toivoen, että poika vielä joskus palaisi. Vasta aivan ennen kuolemaansa mies vihdoin tunnusti totuuden.
Hän sanoi vain yhden lauseen:
„Kaiva pihan keskelle. Siellä on poikamme. Antakaa hänen ainakin tulla haudatuksi arvokkaasti.“
Ja nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, maatilan emäntä Nadja oli vihdoin löytänyt sen, mitä hän oli etsinyt.
