Se oli aivan tavallinen välitunti. Oppilaat istuivat koulupihan puisilla penkeillä, siristelivät silmiään lämpimässä auringonpaisteessa, nauroivat ja juttelivat keskenään. Kaikki vaikutti rauhalliselta ja melkeinpä kodikkaalta.
Emma istui hieman sivummalla. Hän piti selkänsä suorana, kädet siististi polviensa päällä ristissä ja yritti olla mahdollisimman huomaamaton. Tyttö oli ollut sokea lapsuudestaan asti ja oli vasta äskettäin vaihtanut tähän kouluun. Muutto oli ollut hänelle muutenkin vaikea, mutta täällä asiat muuttuivat vielä pahemmiksi.
Jo ensimmäisenä päivänä häntä ei autettu, vaan häntä huijattiin ja lukittiin varastokomeroon, kun hänelle väitettiin sen olevan luokkahuone. Hän istui siellä tuntikausia yksin, ymmärtämättä mitä oli tapahtumassa. Sen jälkeen kiusaaminen ei loppunut – päinvastoin, se muuttui entistä julmemmaksi.
Tänä päivänä kaikki alkoi jälleen aivan yllättäen.
Yksi hänen luokkatovereistaan lähestyi häntä – pitkä, itsevarma poika, joka nautti siitä, että sai näyttää paremmuutensa muiden edessä.
— Ota silmälasit pois, hän sanoi virnistäen. — En usko, ettet näe mitään. Näytä silmäsi.
Emma vastasi rauhallisesti, yrittäen olla vapisematta:
— En ota niitä pois.
— No älä nyt viitsi esittää, poika jatkoi ja tarttui äkisti hänen kasvoihinsa.
Emma vetäytyi heti taaksepäin, painoi kätensä tiukasti lasejaan vasten ja yritti pitää niistä kiinni. Hänen hengityksensä kiihtyi, ja ääni alkoi väristä.
— Ole kiltti, älä koske minuun…
Mutta poika kumartui yhä lähemmäs ja yritti repiä lasit väkisin pois hänen kasvoiltaan.
Heidän takanaan kuului naurua. Jotkut kuvasivat jo tapahtumaa, toiset yllyttivät poikaa, ja osa vain katseli sivusta kuin kyse olisi ollut pelkästä viihteestä.
Emma alkoi itkeä. Hän yritti työntää pojan käden pois, huusi apua, mutta kukaan ei puuttunut tilanteeseen.
Ja juuri sillä hetkellä tapahtui jotain, mitä kukaan ei ollut osannut odottaa. 😯😨
Suuri, urheilullinen poika – juuri se, joka yleensä voitti kilpailut, mutta oli luokassa hiljaa ja harvoin nosti kättään.
— Lopeta, hän sanoi rauhallisesti, mutta ääni oli sellainen, että se sai kaiken hiljenemään.
Hän astui lähemmäs ja työnsi hyökkääjän käden pois Emman kasvoilta.
— Mitä sä oikein teet?
Toinen poika yritti virnistää, mutta itsevarmuus oli kadonnut:
— Me vaan…
— Vaan mitä? poika keskeytti ja katsoi häntä suoraan silmiin.
— Se, että joku on vammainen, ei oikeuta teitä kohtelemaan häntä kuin eläintä. Jokainen teistä voi itse joskus olla samanlaisessa tilanteessa. Ja miten haluaisitte silloin tulla kohdelluksi?
Hän piti pienen tauon, ja pihalla oli niin hiljaista, että saattoi kuulla jonkun hermostuneesti laittavan puhelimensa taskuun.
— Isäni on vammainen. Hän ei voi kävellä. Mutta se ei tarkoita, että häntä saa nöyryyttää.
Poika katsoi jälleen sitä, joka seisoi Emman edessä.
— Jos koskettelette tätä tyttöä enää kertaakaan, teidän täytyy kohdata minut.
Kukaan ei sanonut mitään. Nauru hiljeni. Puhelimet laskettiin alas.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pihalla oli todella hiljaista.
